Sitte hän rupesi puhumaan tytölle rinnallaan.
— Tuollaista kunniallista pientä pilaa kai uskaltaa käyttää tällainenkin vanha aasi kuin minä, eikö niin? — Katsos vaan, miten herttaisena Grottensteinin luostari seisoo tuolla ylhäällä, korkealla vuorella, auringon paisteessa! Ja tuolla rakennuksessakin on hyvin hauskaa, olen sen kerran nähnyt. Siitä liikkuu sellainen taru, että siellä kerran kaukaisina aikoina eli munkki, joka oli suunnattoman oppinut ja samalla sangen hurskas. Jumalanpalvelusten välisenä aikana hän keitteli kopissaan terveellisiä yrttejä ja vietti mietiskelevää elämää, ja vihdoin hän sai senkin selville, miten kultaa tehdään. Minä nyt en tiedä, miten asian laita on, mutta sanovat, että se joka omistaisi viisasten kiven, saattaisi parantaa kaikki taudit; ja juuri sen taidon munkki omisti. Sinä saatat ajatella, miten kaikista maailman maista tultiin kysymään neuvoa luostariin. Mutta kukaan ihminen ei mielestään omista kylläksi, ei edes hurskainkaan. Hän tahtoo aina omistaa enemmän kuin muut, ja tämäkin minun munkkiparkani ajatteli: minun ei koskaan tarvitse peljätä sairauden surkeuksia ja heikkouden vammoja, ja kaikki ihmiset jotka luokseni tulevat, minä niistä autan; mutta nyt minä vain vielä tahtoisin keksiä sellaisen juoman, jonka voimasta ei kuolemaa enään olisi maailmassa! Ja hänpä rukoilemaan Jumalalta apua siihen, ja oli muka vain tahtovinansa sitä, että hän kaikkina aikoina voisi auttaa kaikkia sairaita ja vaivaisia. Tätä hän rukoilee, ja Herramme häntä kuulee. Yhtenä yönä hän äkkiä tulee ihan haltioihinsa ja valmistaa tuon kuolemattomuuden juoman. Keskiyön aikana seisoo pikari, laidantasalle täynnä, hänen edessään. Ja kun hän sen tyhjentää, niin kuolema ei voi häntä koskaan saavuttaa. Kun kello lyö kahtatoista, kohottaa hän pikaria juodakseen — ja silloin on ikäänkuin kaukaa, kaukaa, syvältä maan sisältä, jossa jo tähdet loppuvat, miljoonia murtuneita silminä olisi häntä kiihkolla katselemassa; kuin kaikki kuolleet himoiten kurkottaisivat onttoja kitojaan juomaa tavottelemaan. Silloin hänet valtasi tunne ikäänkuin hän olisi tahtonut käyttää väkivaltaa eläviä ja kuolleita kohtaan, hänen tuli paha ollaksensa ja hän heitti pikarin luotaan ja lausui: minäkin tahdon tulla teidän luoksenne. Mutta ne tarttuivat heti kiinni hänen sanoihinsa ja seuraavana aamuna hän tavattiin kuolleena. Puhutaan sitä taas toiselta puolen silläkin tavalla, että tämä juttu aikoinaan olisi vain sepitetty, jotta munkki ihmisten muistossa säilyisi todellisena luostaripyhimyksenä, ja että tuo kuolemattomuuden juoma olisi ollut vain myrkkyä, jota toiset luostariveljet olivat hänelle juottaneet, siitä syystä, ettei hän säilyttänyt viisasten kiven salaisuutta yksinomaan luostarille, vaan tahtoi sitä ilmoittaa koko ihmismaailmalle. Sellainen oli tarina Grottensteinin munkista. Niin, tyttö kulta!
— Silta, josta me nyt menemme, ei ole paljoakaan yli kolmenkymmenen vuoden vanha. Suuren tulvan aikana aukaisi joki itselleen tuonne uuden uoman, ja huomaa nyt tarkoin: se uoma josta nyt ajamme — hopsis, alas ja taas ylös — siinä se ennen juoksi.
Tuli näkyviin risti tien vierellä matkan päässä. Vanha ajuri vaikeni, äänetönnä hän ajoi sitä kohti, kun oli päästy sen ohitse, teki hän ristinmerkin ja kiirehti hevosten kulkua.
— Totta vie tyttö, alkoi hän hetken perästä, — näetkö miten äkkiä minä saan liukkaat suuvehkeeni tukituiksi? Tuo piinaristi ["Piinaristi" on tehty puusta tai kivestä ja pystytetty paikalle, jossa joskus on tapahtunut onnettomuus, usein on lyhyt kirjoitus ilmoittamassa, miten ja millä tavalla, välistä siihen saattaa kuulua kuvallinenkin esitys. Sitte löytyy "lupausristejä", joita ovat pystyttäneet onnettomuudesta pelastuneet, hurskaan lupauksen täyttämiseksi.], tuolla, joka jäi taaksemme, se on minulle ainoa vastenmielisyys koko tiellä. Minä maksaisin mitä tahansa, kunhan vain saisin sen siitä pois. Se minulta ihan pimentää kirkkaan auringonvalon. Yksin matkustaessani, minä aina nukun sen matkapätkän, josta se pistää päänsä esiin, kunnes se on selkäni takana. Sata kertaa minä olen päättänyt, etten asiaan kajoo ja yhtä usein minä olen koettanut sitä unohtaa; mutta mikään ei auta: niin pian kuin näen tuon surkean merkin, nousee taas kaikki niin elävänä eteeni, kuin se eilen olisi tapahtunut. Ja kun on kokenut jotakin, joka raskaasti painaa muistoa, niin sen luulee tulevan helpommaksi kantaa, jos sen uskoo toiselle. Kun samaan paikkaan sattuu lankeemaan kurjuutta niin paljon, että sitä riittää toisillekin kuin itse asianomaisille, silloin rupeavat ihmiset tutunomaisesti haastelemaan keskenään, ikäänkuin se koskisi heitä kaikkia, silloin he yhdessä pelkäävät tätä elämää, jossa sellaistakin saattaa tapahtua.
Hän kumartui hiukan tyttöön päin ja sanoi hiljaa:
— Tuolla ristin tykönä tapettiin monta vuotta sitte mies, ja se joka hänet tappoi oli minun paras ystäväni. Niin, paras ystäväni, huokasi hän syvästi — niin, tyttö kulta!
Hetken vaiettuaan hän taas alkoi:
— Häntä kutsuttiin Sennfeldin Jaakoksi, ja muutoin hän oli niin kelpo poika, ettei kukaan hänestä saattanut yrittääkään pahaa puhumaan, mutta juomiseen hänen ei käynyt puuttuminen, sillä se vei hänet ihan järjiltä pois, ja sitä hän rehellisesti karttoikin. Hänen vanhempansa olivat kunnon väkeä ja ainoana lapsena hän rauhassa ja rakkaudessa eli heidän kanssaan. Siellä paikkakunnalla sitte kasvoi hänen ikäisensä tyttö, ja tuo tuli hänelle vuosi vuodelta mieluisammaksi; mutta se olikin korea kuin kuva, tuo Langhammerin Aune. Eikä aikaakaan, niin jo ilmestyi toisiakin pitämään hänestä ja hakemaan hänen suosiotaan. Sellaisia oli Friedbergin Antti, joka yleensä paremmin tiesi seurustella vaimoväen kanssa, ja ne taas mielellään pitivät häntä joukossaan, vaikka hänestä ajattelivat, että olkoon iloissaan jos itse saa elää, vaikkei henttuakaan saa. Kauniin Aunenkin tunkiolla oli hän ensimmäisenä kukkona, mutta salaisesti, joten ei kukaan sitä huomannut, sillä kosijana Jaakko kyllä oli otettava, ja häntä hän uskotteli omakseen kokonaisen vuosikauden. Mutta toinen poika, Antti, oli ylpeä ja sanoi: olkoon joko niin taikka näin! Jos sinä Jaakon otat, niin et minua koskaan enään näe; jos taas otat minut, niin älä pidä peliä toisen kanssa! Ja nähtiinkin, ettei hän voinut luopua hänestä, vaan antoi Antille rukkaset. Vuosikauteen ei poika raukan päähän ollut pistänyt, että tyttö häntä piteli vain pilkkanaan; ne rukkaset hänelle putosivat kuin taivaasta, hän joutui ihan epätoivoon. Ja silloin hemmetin peijakas häntä neuvoi menemään sinne, jota hän niin kauvan oli kavahtanut — kapakkaan, juomaan tuskansa kuoliaaksi. Tämä jo oli paha; kunhan vain se toinen olisi jäänyt tulematta, mutta sekin tuli sinne, ja siitä se vasta pahin syntyi! Antti huomasi Jaakon istuvan siellä sisällä, eikä voinut olla menemättä katsomaan, miltä mies nyt näytti. Ja se oli hulluinta: hän kun näkee hänen siellä istuvan aivan lamaantuneena, rupee hän säälimään, menee hänen luokseen, pyytää kaataa hänelle puhdasta viiniä, jotta hän huomaisi, ettei tyttö kuitenkaan olisi hänelle sopinut, ettei hän olisi tuonut hänen taloonsa kunniaa, eikä sitä sinne jälkeensä jättänyt. Yksi sana synnyttää toisen, hän saa Jaakon epäluuloisaksi, ja Jaakko, jonka jo ensimmäinen lasi aina panee humalaan, käsittää hänen hyvät tarkoituksensa väärin ja luulee että tuo häntä vain tahtoo ivata, tai hänen silmissään häväistä Aunea. Hän puolestaan ei anna minkäänlaisia viittauksia, vaikenee vain, ja kun toinen lähtee pois, yhtyy hän hänen seuraansa ja seuraavana päivänä löydetään Friedbergin Antti tapettuna tieltä. Mutta Sennfeldin Jaakkoa ei mistään löydetty, ja koko maailma sanoi: hän on murhaaja.
— En ikipäivinä unohda sitä, kun samana iltana sitte tulin Jaakon vanhempien mökkiin. Ihan epätoivoissaan molemmat vanhukset istuivat kukin nurkassaan erillään, eivätkä saaneet katsotuksi toistensa silmiin. — Se ei ole mahdollista, vaikeroi ukko, — hän ei ole voinut niin erehtyä; taikka sitte hän ei ole minun lihastani ja verestäni syntynyt. Tunnusta pois — huusi hän vaimolleen, — myönnä, minä suon sinulle nyt kaikki anteeksi, mutta sano minulle sieluni lohdutukseksi, ettei hän ole minun lapseni! — Vanha muori itki kuin hullu. — Kaikki Sennfeldit, — jatkoi ukko — ovat olleet suorat ja rehelliset. Tuo raju, jumalaton luonne ei ole voinut häneen syntyä kenestäkään esi-isistäni. Minun täytyy häneltä itseltään kysyä, onko hän sen todellakin tehnyt! Ja samassa hän hypähtää pystyyn, menee vaimonsa luo ja huutaa; — sano paikalla missä hän on, sinä sen tiedät! — Akalle ei löytynyt minkäänlaista pakoa ja niin hän myönsi, että Jaakko lähtökiireessään oli sanonut lähtevänsä harmaalle kalliolle; — katsos tyttö, tuo mahtava korkea vuoria on se harmaa kallio.