Ukko ei enään puhunut sanaakaan, vaan valmistausi lähtemään. Minut valtasi suuri tuska sekä hänen että Jaakon puolesta ja minä sanoin: isä Sennfeld, minä lähden mukaanne! Ja hän vastasi: lähde sitte! Ja vielä samana iltana me läksimme sieltä, kuljimme läpi yön. Se oli surullista kulkua, emme puhuneet sanaakaan tiellä, silloin tällöin kuulin vain vanhan isän hiljaa huokailevan, sillä hän ei tahtonut ääneen ilmoittaa mielentilaansa. Aamun koittaessa, kun menimme kohti harmaata kallioa, katsahdan sattumalta taakseni tielle. Pyhä Jooseppi, pistimethän vain välkkyvät auringossa, santarmit ovat kintereillämme! Vaikka olisivat olleet koko yön, meidän huomaamattamme. Ukko on koko ajan katsellut eteensä tielle, mitään minulle sanomatta, minä tartun hänen käsivarteensa ja sanon: pyhä äiti, mitä me nyt teemme? Santarmit seuraavat meitä! Hän vastaa siihen: — vai niin. Ja rientää yhä eteenpäin kallioa kohti. Sydäntäni ahdisti ja päätäni huimasi ikäänkuin minua olisi otsaan lyöty, niin että kaikki ajatukset menivät minulta sekasin, ja kuin pikkunen poika minä juoksin ukon perässä. Me nousimme ylös harmaata kallioseinää, polveni vapisivat, mutta ukko pysyi jäykkänä edelläni. Pääsimme ihan huipulle, siellä on pieni rotko, josta, meidän astuessamme sisään, syöksyi ulos Jaakko, kalpeana, villiytyneenä, ei enään ihmisen näköisenä. Minun silmistäni valuivat vedet. Hän tahtoo heittäytyä isänsä kaulaan, mutta tämä estää häntä kädellään ja lausuu: — sano minulle totuus Jaakko, oletko sinä lyönyt kuoliaaksi Friedbergin Antin? Silloin vaikeni poika, ja ukko taas jatkaa: — kiellä taikka myönnä! Vanhurskaan Jumalan nimessä ja minun tuskani ja kärsimykseni tähden! — Silloin Jaakko ihan hiljaa myönsi ja heittäysi pitkäkseen kiville, ääneen itkien. Mutta isän koko ruumis vapisi, hän katsahti taivaaseen ikäänkuin armoa anoen, rauhoittui sitte taas ja tähtäsi katseensa alas sinneppäin, jossa santarmit juuri olivat nousemassa kallioa ylös. Silloin hän kääntyi poikaansa kohti ja sanoi: — ne tulevat jo sinua noutamaan. Siitä olisi minulle suuri lohdutus, jos sinä voisit säästää asiaa joutumasta tuomioistuimen eteen ja minun rehellistä nimeäni sellaisesta arvostelusta, joka hirsipuun juurella myytäisiin parista kreutseri-rahasta; sentähden on jotakin tehtävä ja sen minä otan täyttääkseni ja kun sitte vastaat teoistasi Jumalan kaikkivaltiaan edessä, niin esiintuo tämäkin. Olkoon hän meille molemmille armollinen ja laupias! Amen. Ja nyt Jaakko nouse, santarmit ovat jo likellä. Annan sinulle käteni, älä minuun enempää kajoo. Ja kun minä itse kerran seison Jumalan edessä ja hänen luvallaan saan antaa sinulle anteeksi, silloin se tapahtukoon! — Ja isä tarjosi hänelle todellakin vain kätensä, minä näin, että hän siinä piteli jotakin, jonka Jaakko otti ja riensi sitte kiireesti sisään rotkoon. Hän ei ollut kahtakaan minuuttia siellä kätkössä, kun jo santarmit olivat astuneet esiin. — Miehet, missä Sennfeldin Jaakko on? kysyi yksi heistä. Mutta isä ei heille mitään vastannut. Pelko norjisti jäseneni, minä syöksyin rotkoon, santarmi perässäni ja sieltä me tapaamme Jaakon verissään makaavan, kuolleena, kurkussa suuri haava, kädessä partaveitsi, jonka isä oli hänelle pistänyt. Minä huusin, santarmi tahtoi juosta toverinsa luokse, minä pidätin hänet ja sanoin: — tuo vanhus tuolla on hänen isänsä! — Minä sen tiedän, vastasi sotamies. Kelpo mies, senkin silmät olivat märät. Ja kun me astuimme ulos ilman Jaakoppia, silloin katseli ukko Sennfeld meitä lasistunein silmin ja rupesi horjumaan. Hän olisi pudonnut alas kalliolta, jollemme olisi häntä auttaneet. Minä pitelin häntä vielä pystyssä kun santarmi sanoi toiselle: — hän on tappanut itsensä! — Silloin ukko syvästi huokasi, ojentautui suoraksi ja lausui: — se oli oikein tehty! — ja kääntyi sitte menemään tiehensä, levollisena, varmin askelin kotiin saakka, minä koko ajan perässä. Kotiin tultuaan, hän paneusi lepäämään, eikä enään noussut vuoteeltaan. Se loppu ei kestänyt kauvan. Niin, sillä miehellä vasta oli oikeudentunto, joka ei säästänyt omaa lastakaan. Jumala häntä lohduttakoon! Sinä saatat ajatella, mitä murheen päiviä Sennfeldin muori vietti, ja ettei Aune Langhammer siitä ajasta tuntenut rauhan hetkeäkään.
— Vahinko, — tulee ajatelleeksi — ettei tuollaisen tyttöletukan kevytmielisyyttä koskaan saata arvostella kyllin ankarasti. Niin kelpo miehiä molemmat, voisivat vielä tänäpäivänä elää onnellisina! — mutta se oli kai niin sallittu. Usein astuu alas taivaasta, tai nousee ylös helvetistä tähän matoiseen maailmaan tulkitsija, joka panee ihmisen pään pyörälle. Nyt on jo koko harmaa kallioriiviökin jäänyt taaksemme ja tuolla edessämme on majatalo, jonne poikkeemme syömään päivällistä. Kyllä syöminen ja juominen tämän jälkeen jo maistuukin! Niin, tyttö kulta!
Tyttö tosin ei ollut rehellisen ajurin kanssa samaa mieltä siitä, että hänen surullinen kertomuksensa olisi yllyttänyt nälkää ja janoa, päin vastoin se oli karkoittanut hänen ruoka- ja juomahalunsa, mutta hän oli sentään siitä tyytyväinen, että levähdettäisiin.
Tiellä jo seisoi useita rattaita rivissä, Kollingin Mikko sitoi omansa viimeiseksi, sitte hän astui ovelle ja huusi sisään:
— Jumalan terveeksi — johon tervehdykseen tuli monessa äänessä vastaus.
— Jäätkö sinäkin tänne ulos? kysyi hän toveriltaan. — Minä en koskaan laittaudu istumaan tuohon meluun ja kuumuuteen, paitsi talvella kun on pakko.
Yhdelle ulkona seisovista pöydistä hän, merkiksi siitä että se oli otettu, heitti leveän, raskaan hattunsa, jota hän nähtävästi vain tätä tarkoitusta varten kuljetti muassaan, sillä koko päivänä hän ei ollut pannut sitä päähänsä.
Isäntä tuli kysymään, mitä tulijat halusivat, ja kun häneltä oli tehty tilaus, meni Kollingin Mikko vaunuilleen ottamaan esiin evässäkkejä.
— Ensin hevoset, sitten minä, sanoi hän.
Hän jakeli sitten elukoille ystävällisiä neuvoja, että ne rauhassa maistellen nauttisivat, eivätkä kiireesti nielisi, ja istuutui sitte pöydän ääreen tytön viereen. Sillaikaa toiset matkailijat jo olivat suorittaneet laskunsa ja hankkivat lähtöön majatalosta.