Ensimmäinen, joka astui kynnyksestä ja näki tuon eriskummallisen parin, huusi tupaan takaisin:
— Nythän vasta Kollingin Mikko on tavannut korean hentun!
Toiset tuuppautuivat nauraen perässä.
— Niin, sanoi vanha ajuri — sen minä kyllä korjaan teidän kynsistänne ja vien kaupunkiin.
— Nätti tyttö, sanoi ensimmäinen, — istu mieluummin minun rattailleni! Pikemmin pääset perille ja vähemmällä maksulla.
— Tietysti! juttujesi lupauksia täyttämään sinä et kelpaa, mutta juttuja tekemään; hän ei istu sinun rattaillesi.
— Oikeinko sinä pysyt ukolle uskollisena tyttö? Vahinko!
Ajurit nousivat rattaille ja hitaasti kärryt toistensa perästä läksivät liikkeelle, koko rivi kulki pitkin tietä. Kun sitte Kollingin Mikko tyttöineen nousi ylös, näkivät he vain tumman juovan liikkuvan kierolla maantiellä, pienenä kuin mato, joka kiemurrellen ja käännellen matelee lehtivarrella.
Rattaat vierivät taas eteenpäin vanhaan vauhtiinsa, usein ne pomppien menivät sellaisista paikoista, joihin juuri oli hajoitettu rapakiveä. Vanha ajuri ei niissä päässyt torkkumaan, vaikka hänen kyllä teki mieli. Hän sentähden kokonaan pirkistyi, ja alkoi taas jutella.
— Tuo poika, sanoi hän — joka viimeksi puhui, se on aika velikulta, sen mielestä mikään leikki ei ole liikaa, ja varsinkin hän sen aina kääntää teihin vaimoihmisiin. Viime vuonna hän teki tempun — se ei ollut hänen syynsä ettei se onnistunut, mutta eihän semmoinen veitikka kysykkään, miten se asia päättyy, jonka hän vallattomuudessaan alkaa.