— Kaupunki on epäterveellinen paikka sille ihmiselle, jonka siellä täytyy kasvaa. Suurin osa kaupungin väestöä on heikkoa kuin vaimoväki — vaikka naisiksihan niitä siellä kutsutaan — ihan sellaista; kun ne naivat ja lapsia syntyy, silloin ne eivät tiedä, mitä tehdä. Pienet raukat ruokitaan vedellä tai otetaan taloon imettäjä; tuossa ei ole mitään pahaa, sillä lapsi silloin jää heidän silmäinsä alle. Mutta löytyy vanhempia, jotka eivät voi tehdä yhtä, eivätkä tule tehneeksi toista, ja ne lähettävät lapsen luotansa maalle. Olisihan se hyvä, mutta heidän täytyy antaa se ihan vieraitten ihmisten haltuun, ja se ei ole oikein. No niin. Ja usein ympäristön talonpoikaisakat noutavat tuollaisia hoitolapsia kaupungista. Rääppänä raukka köytetään puhtaaseen liinaan, akka ottaa mytyn ja vie sen pois; ei aavista kukaan kummoisena hän sen kerran tuo takaisin. He sillä tavalla ansaitsevat rahaa. Ja kun heitä noin kaksi, kolme, tai koko joukko on paluumatkalla kotiin, silloin he ovat hyvällä mielellä, poikkeevat pakinoimaan jokaiseen majataloon ja viettävät lystiä päivää, — eihän sellaisiakaan usein satu. Viime vuonna sitte tuo sama poika matkustaa piirikaupungista ja tapaa tiellä kaksi tuollaista hoitoäitiä pikkutavaroineen. Jokaisella hoitoäidillä oli oma osansa, ne hoippuivat vastatusten, huusivat ja nauroivat ja lapset kirkuivat myöskin, minkä jaksoivat pienistä kurkuistaan päästää. Se oli sellaista meteliä, että hulivilipoikani jo kaukaa sen kuuli. Kun hän heidät saavuttaa, on hän olevinaan armelias ja ottaa akat kärryynsä, ja hetken perästä molemmat kuorsailevat kilpaa. Nyt poika käärii lapset auki vaatteistaan, vaihtaa paidat ja liinat ja kaikki ja panee sitte molempiin eri tamineisiin väärän lapsen. Kun he heräävät, ei kumpikaan huomaa petosta, toinen astuu varhemmin pois, toinen matkustaa tien melkein loppuun asti. Saattaa käsittää, että siitä olisi voinut syntyä häiriö, joka ei ollenkaan olisi sietänyt leikkiä, mutta vaihdetut lapset olivat onneksi poika ja tyttö, ja kun molemmat hoitoäidit taas olivat selinneet unestaan, silloin toinen ihmetteli miten pojasta oli voinut tulla tyttö, ja toinen, miten tyttö oli voinut muuttua pojaksi. Tietysti he eivät sentään uskoneet sellaiseen ihmeeseen, ja kun sitte saivat asian selville, niin saatat kuvitella, mikä tora ja haukunta siitä syntyi, sillä molemmat olivat väärä lapsi sylissä ajaneet neljätoista peninkulmaa toisistaan, jonka matkan olisivat voineet käydäkkin, ja poikkeamatta majataloihin. Sellaisia kujeita se panee toimeen. Niin, tyttö kulta!
He nousivat ylös mäkeä, ja kun he olivat päässeet sen päälle, niin näkivät he kaukaa rakennuksia toisissaan kiinni, ja niiden keskeltä kohosi korkeita kirkontornia ja suippeita tehtaan piippuja. Mikko viittasi piiskallaan sinneppäin.
— Piirikaupunki, sanoi hän.
Maaseudun lapsi ei ikinä ollut tullut ajatelleeksi sellaista talojen paljoutta, ja niiden välillä katuja ristiin rastiin. Hän oli ajatellut, että jos olisi kaksi kertaa niin paljon taloja kuin hänen kotikylässään oli, niin siitä jo tulisi pieni kaupunki, ja jos olisi kymmenen kertaa niin paljo, niin siitä jo tulisi oikein suuri kaupunki. Nyt hän ei ollenkaan koittanutkaan määritellä kaikkien noitten talojen lukua, jotka olivat hänen edessään; häntä hävetti oma lapsellinen käsityksensä, ja hän nauroi sitä, että hän oli voinut tulla niin vanhaksi, ilman että oli saanut sen oikaistuksi. Ja levottomasti hän käänteli istuimellaan, seuraten näköä siellä tai täällä.
— Tyttö kulta, sanoi Kollingin Mikko, — kun sinä noin hämmästyt tätä kaupunkia tässä, mitenkähän sinä katseletkaan, kun tulet suureen kaupunkiin.
— Kuinkahan suuri se onkaan tähän verraten? kysyi tyttö.
Ja näyttääkseen, että hänen ensimmäinen ihmettelynsä oli hänen viimeisensäkin, hän heti lisäsi:
— Ehkä sata kertaa näin iso?
— Tuhat kertaa, sanoi ajuri.
— Tuhat kertaa?