Silloin tyttö vaikeni. Se hänen täytyi nähdä, ennenkuin hän sen uskoi.
Tuli jo näkyviin yksityisten huviloita kaupungin likeisyyden merkkinä. Pienessä puutarhassa kisaili lapsia, vanha piika istui vieressä katsellen heidän leikkiään. Kun kärryt ajoivat sivutse, katsahti hän ylös ja nyökäytti päätään kiitokseksi Kollingin Mikon tervehdyksestä.
— Tuo tuossa, sanoi hän — oli kerran helkkarin korea lapsenpiika. Se palvelee vieläkin samassa paikassa, johon nuorena meni, ja kaitsee nyt niiden ihmisten lapsenlapsia, joitten lapsia hän kaitsi. Tekivät hänestä paljon pilkkaa nuorena ollessa, ja nyt vieläkin vuosien vierittyä kestää samaa peliä; siitä pilkasta en minä ollenkaan pidä; mutta se tekee, että pidän vanhasta neitsyeestä ehkä enemmän. Onhan hän kaikkina elinpäivinään ollut vähän hullu ja omituinen, mutta minun luullakseni meidän tulee kiittää Jumalaa sekä siitä, että järki on selvillä, kuin siitä, että rajat ovat paikoillaan, eikä hyväjärkisten ihmisten sovi vääntää heikkoa päätä entistä heikommaksi. Sen minä vielä kerron, sillä se riittää juuri siksi matkapalstaksi, joka on jälellä kaupunkiin.
— Pitkä elämä yksin vie korkeaan ikään, ja jokaisesta joka on vanha, tiedetään että hän on ollut nuori. Mutta jälkiä siitä, onko hän myöskin ollut kaunis, tavataan harvoin, ja tuosta vanhasta lapsenpiiasta, josta puhun, ei enempää. Mutta kaunis hän oli, tullessaan noitten ihmisten taloon, nuori ja verevä, maalta kotoisin. Kaupungin ilma ei tehnyt hänelle hyvää, se meni hänen päähänsä. Hän rupesi mielessään kuvittelemaan, että joku aivan erityinen mies oli syntynyt häntä varten, talonpoikaa hän tietysti ei enään voinut ajatellakkaan, mutta käsityöläiset ja muut elinkeinonharjoittajatkin olivat hänelle liian huonot. Kosijoita tuli joukottain, mutta kun jokainen sai rukkaset ja niiden sisään kauniisti käärittynä hänen mielipiteensä, että hän katsoi olevansa liian hyvä noin alhaisiin kerroksiin, niin alhaiset kerrokset aikaa voittaen jäivät tulematta, ja koska korkeampia ei myöskään tarjoutunut, niin hän hetkisen sai olla rauhassa.
— Hänen herrasväkensä nauroivat tuota ylpeyttä, sillä onhan se aina naurettavaa, kun joku noin ylvästelee ihan ilman aihetta. Kunhan asia vain olisi jäänyt sellaiseksi, niin ehkä neitsy "Ylhäiseksipyrkijä" olisi malttanut mielensä ja nyt istuisi kunniallisena käsityöläisrouvana, eikä vanhana hyljättynä ja turhana olentona, joka otsansa hiessä syö armoleipää.
— Jos minä sitte kertoisin, miten asia on kehittynyt, sillä kaikella tässä maailmassa on syy, vaikkei sitä aina ajatella taikka uskota, ja tyhmintä on sanoa: "se tapahtuu itsestään". Mikään ei tapahdu itsestään. Sillä herrasväellä oli sukulainen, nuori kaunis ylioppilas, joka kerran parin viikon ajan oleskeli heillä vieraana. Hän oli vähän vanhempi kuin tuo lapsenpiika siihen aikaan, eikä se kumma ollut, että tuollainen sorja jumalanluoma häntä miellytti. Hän näytti sen hänelle ja koetti hänkin puolestaan miellyttää tyttöä. Mutta kun hän huomasi, ettei tyttö ollenkaan laskenut leikkiä näissä asioissa, vaan aikoi täyttä totta ja menetteli sen mukaisesti, silloin hän salaa nauroi, mutta oli samalla kiukuissaan niinkuin kettu pihlajapuun alla. Mutta sen ikäisissä suonissa on aina kevyttä verta, sellaiset asiat pian haihtuvat mielestä, ei huoli koettaa siellä, vaan kolkuttaa toista ovea täällä, ja on niin rehellinen, ettei tuomitse toista siitä, että hän ajattelee omalla tavallaan, eikä niinkuin itse tahtoisi.
— Mutta nyt on rouvasväen joukossa niin, että yksi aina kadehtii toista rakkauden asioissa, ja vaikkei hän ollenkaan välitä rakastajasta, niin siinä sentään aina on jotakin; hän meinaa että hän itse tahtoo ottaa huostaansa lausutut lemmenkujerrukset, ja siitä hyvästä itse kutoa rukkaset. Jokainen luulee, että häntä on laiminlyöty. Sen perheen neidit myöskin olivat kiukuissaan rakastuneen serkkunsa tähden ja tekivät hänelle siitä oikeutettua kiusaa, mutta kun he näkivät, miten asiat rupesivat kääntymään, että ylioppilas siitä lähtein pysyi alallaan, silloin niiden tuli sääli; se totinen puhe joka tyttöä kunnollisesti oli suututtanut, se vaihtuisi sitte leikiksi, joka häntä suuresti huvittaisi; ja niin he houkuttelivat hänet kurilla näyttäytymään totisena. Onhan jokaisessa ihmisessä hiukkasen kostonhimoa; ja nuori serkkuherrakin ajatteli: koska minä saan surra rukkasia, niin sure sinä puhumattomuutta. Ja niinkuin nuori väki aina on ajattelematonta ja ylpeää, niin hänkin suostuu heidän kehoituksiinsa ja alkaa pitää väärää, valheellista peliä. Nauraa hihitettiin, iskettiin silmää ja häärättiin rakastuneen tytön kustannuksella, joka jo oli arvellut olevansa tulemaisillaan kaupungin armolliseksi rouvaksi. Ja tuli sitte se aika, että nuoren herran piti palata kaupunkiin lukuihinsa. Hän odotti kuutamoyötä ja tilasi rakastuneen tyttöraukan puutarhaan hyvästijätölle. He olivat neitien ikkunan alla ja ne seisoivat kaniinin takana ja tukahduttivat naurunsa kuulumattomaksi sillä tavalla, että nätisti pureskelivat rikki kaksi nenäliinaa. Sillä välillä ylioppilas puhui itkevälle, ja vannotti hänet pysymään itselleen uskollisena, kunnes hän tulisi takaisin — jota hän ei milloinkaan ajatuksissaankaan aikonut tehdä. Ja tyttölapsi vannoi ja on valansa pitänyt aina tähän päivään asti. Kun hänelle sanotaan: — tottahan sinun kultasi on kuollut, koskei se tule! niin sen hän kärsii. Mutta sanokoonpas joku: — ylioppilas piti sinua vain pilkkanaan! silloin hän suuttuu, eikä suinkaan itsensä tähden, vaan sentähden että hänestä sellaista luullaan ja häntä panetellaan. Kai hänestä on tullut sellainen vanha kansliaherra, jonka kasvoissa nyt on ryppyjä ja poimuja yhtä paljon kuin hänen nahkatuolissaan. Mutta silloisen tytön muistossa hän on säilynyt nuorena ja koreana, ja vielä tänäkin päivänä, kun miehistä tulee puhe, hän sanoo: — minun kultani on ihan toisenlainen! Ja saattaapa niin ollakkin, sillä se joksi hän kuvitteli ylioppilasta, se hän ei ollut; mutta ehkä hän löytyy jossakin maailmalla ylipäänsä, ehkä hän hänet vielä muualta tapaa. Minä en saata laskea leikkiä hänen kustannuksellaan. Eihän tuo rakkaus ollenkaan ollut paikallaan, mutta hän on kuitenkin osoittanut uskollisuutta ja se on sentään vaimoväen parasta, ja sentähden minä hänestä pidän, ja tervehdin häntä aina kun menen hänen ohitsensa.
— Mutta, sanoi tyttö, — miksi ei kukaan häntä estänyt siitä?
Silloinhan hän nyt olisi paljon onnellisempi.
— Älä luule, tyttö kulta! Ehkä sinä mieluummin elät todellisuudessa; mutta ne ihmiset, jotka uneksien vaeltavat elämänsä halki, ne viihtyvät paremmin haaveiluissa, kuin todellisuuden tapahtumissa. Näetkös, nyt ollaan ihan kaupungin likellä. Tiedätkö nyt, mihin sinun on meneminen?
— Minulla on kirje, jonka päälle se on kirjoitettu.