Nainen hymyili ilkeästi.
— Jo minä sen herran tunnen.
— Joko tunnet?
— Kyllä, sanoi Kustavi, — sattumalta minä jouduin armollisen rouvan kanssa samaan vaunuun, ja olen ihan onneton siitä väärinymmärryksestä.
— Oi, puhui pieni nainen, — eihän se ollut mitään, eihän sitä löytynyt teidän hyväntahtoisessa neuvossanne rautatieasetuksista; minä vaan tein tilaa.
Kustavi kääntyi hämmästyksissä kuuntelevan Körblerin puoleen.
— Minä nimittäin hävyttömyydessäni ajoin armollisen rouvan vaunusta.
— Sinäkö? nauroi Körbler. — No, no, en minä sitä nyt usko niin vaaralliseksi. Tulee antaa anteeksi ja unohtaa! Serafiinalla on jalo sydän. Aarteeni, emmekö pidä Fischeriä täällä luonamme pari päivää?
— Kyllä sydänkäpyseni, me pidämme herra Fischerin, niin kauvan kuin hän tahtoo olla.
Kustavi suuteli hänen kättänsä. Se oli jo muutoinkin puolitiessä vastassa.