— Olkaa te vain, tehän kuulutte yhteen, sanoi hän.
Syksypäivä oli niin kirkas, iloinen ja kaunis, ettei se voinut olla vaikuttamatta ihmisiin. Tyytyväisinä puolisot ja heidän vieraansa palasivat kotiin. Pieni rouva yksin tuntui hiukan väsyneeltä.
Kolmantena päivänä hän heti suuruksen jälkeen katosi. Körbler pyysi sitä anteeksi, rouvan täytyi hiukan katsoa toimia, niitä ei kokonaan saattanut jättää palvelijain käsiin; sitte hän kuljetti Kustavin kaupunkiin, näytti hänelle ne vähäpätöisyydet, jotka siellä kantoivat nähtävyyksien nimeä, ja tutustutti hänet eri ravintoloissa ihmisiin, jotka huomenna olivat vieraan unohtaneet yhtä varmaan, kuin hän heidät.
Neljäntenä aamuna Körbler seurasi puolisoansa, joka innokkaasti sulkeutui vieraan suosioon.
— Suothan sinä anteeksi, sanoi kauppias, — toimet vaativat miestä.
Viimeksi hän vielä kehoitti Kustavia välttämättömästi tekemään kävelyretkeä vuoristoon. Se hyvin kannattaisi.
Koko päivän Kustavi yksinään kiipeili polkuja ja kallioita. Näköalat häntä ilostuttivat, ja kun hän sai ajatusaikaa, niin hän ajatteli Körblerin onnea. Kerran vain, kun hän lepäsi nurmikolla, jossa liljoja kasvoi, tahtoi hänen eteensä nousta kuva, ja tummanruskeat, viattomat silmät näyttivät häntä kehoittavan varomaan. Mutta sen utukuvan hän väkivoimalla hävitti, nousi rivakasti ylös, läksi pois, ja kuva katosi.
Myöhään yöllä kulkija tuli kotiin; niin äänettömästi kuin suinkin hän astui huoneeseensa ja laski hiljaa levolle. Aamuaurinko hänet herätti. Ikkunat olivat vetäytyneet huuruun ja nyt ne vähitellen rupesivat sulamaan; ulkona elämöitsivät linnut, lensivät läpötellen ja viserrellen oksalta oksalle, ja viereisessä huoneessa rupesi samaan aikaan kuulumaan ääntä. Väliseinä valitettavasti oli niin ohut, että jokainen sana selvästi kuului.
— Toivottavasti hän nyt jo tänään ajattelee kotimatkaansa, lausui terävä ääni, joka kuitenkin kuului suloiselle Serafiinalle.
— No niin, sanoi Körbler, — mutta huomaa nyt sentään se, etten minä voi häntä ajaa pois talosta.