— Niin minä rupeankin, ja niin teen aina kun joku minua suututtaa ja tuo ihminen minua suututtaa. Tuollainen leskimies unohtumattomine vainajineen on epämiellyttävä, luonnoton ilmiö. Jos minä tänään kuolen… Mitä sinä Körbler siellä huokailet?
— En minä ole huokaillut.
— Älä valehtele, sinä huokailit, minä kuulin kyllä. Oi, minä ymmärrän, arvaan ajatuksesi; sinä huokailit siksi, että ajattelit: kunhan se tapahtuisi, jo tänään mieluummin kuin huomenna; mutta sinä ajattelet ettei se valitettavasti tapahdu; sillä sinulle se kyllä olisi mieleen.
— Serafiina!
— Vait! Minä tiedän kun tiedänkin. Jos minä tänään kuolen, niin surusi jo huomenna on haihtunut. Eikö niin? Onko sinulla jotakin siihen vastaamista?
— Ei. Tiedäthän sinä kun tiedätkin.
— Myönnätkö sinä siis?
— Minä myönnän kaikki.
— Kaikki! oi siten sinä vain myönnät, että olet sydämmetön. Mutta minä — oi, minut sinä otit saadaksesi kaikki asiasi järjestykseen, ja nyt kun kaikki on järjestyksessä, nyt kun olet minulle kiitollisuuden velassa kaikesta — älä puhu! — Kaikesta, kaikesta sinun on kiittäminen minua!
— Älä toki noin huuda, Fischer sen vielä kuulee seinän läpi ja saa soman käsityksen aviollisesta onnestamme.