— Mitä minä hänen käsityksistään! Niistä en vähääkään välitä; jos hän sen kuulee, niin ehkä hän päättää lähteä kotiin. Hän on minusta ikävä, ja vielä ikävämpää tämä komediia hänen läsnäolonsa kunniaksi. Etkö sinä itse sanonut häntä kulta-aasiksi, joka kaikkialle lannoittaa, kun hänen mielikuvituksensa häntä silittelee.
Serafiinan viimeisiä sanoja oli vaikea ymmärtää, sillä hänen puhuessaan
Körblerin valtasi äänekäs yskä.
— Suu kiinni, huusi mies, — suu kiinni, äkäinen käärme! räkättävä harakka!
— Pienet luonnontieteelliset tietosi näkyvät juuri riittävän tavallisiin solvauksiin. Mutta sen sinulle sanon, että tämä on minun taloni, enkä minä salli itseäni kiellettävän puhumasta omassa talossani!
— Silloinhan minun pitäisi antaa kirjoittaa se uudestaan sinun nimellesi, sillä naimakontrahdin mukaan se on minun.
— Niin, niin, onko se sinun? Onko se sinun? No kas niin, minä vaan tahdoinkin saada sinua myöntämään, että olet minulta kaikki ottanut ja nyt tahdot minua kiduttaa ja kiusata, kunnes alastomuudessa pakenen luotasi.
— No, minä neuvoisin sinua pukemaan yllesi, sillä muutoinhan noin kaunis rouva johtaisi koko kauppalan kiusaukseen.
— Voi sinä — sinä inhoittava turilas! Jospa en ikinä olisi sinua nähnyt! Voi, että olin Adolarille uskoton! Että minä sinun tähtesi uhrasin hänet!
— Kauneimman kadetin koko sotajoukossa, lausui Körbler julmalla painolla.
— Niin, äköittääkö se sinua? Sitte minä kyllä kerron. Kaunis hän oli, äärettömän kaunis! Voi miten onnellinen olisin ollut hänen rinnallaan!