— Minä koko sydämmestäni soisin sen sinulle ja varsinkin hänelle — hänelle sen soisin!
Jotakin huonekalua kosketettiin, ja silloin huokasi rouva:
— Oi Adolar!
— Ooi, Aa—doo—laar! ulvoi hullunkurisessa epätoivossa mies.
Ääneen nauraen Fischer oli sängyssään ja harmitteli samalla sitä, että hän saattoi nauraa. Samassa hän säikähti iskua, joka sattui seinään; joku esine siihen särkyi ja putosi helisten maahan.
— Hiusvoiteeni! huusi Körbler. — Oletko sinä hullu, kun heität kalliin rasian seinään!
— Se ei ollutkaan tarkoitukseni.
— Vai tahdoitko sinä tähdätä minua — aarteeni?
— Niin — enkelini!
Sananvaihto näkyi loppuneen. Hiljaisuus seurasi.