— Hyvää huomenta, sanoi Kustavi nousten vuoteestaan ja alkaen pukeutua.
Kun hän myöhemmin ystävällisen isäntäväkensä kanssa istui suuruspöydässä, ilmoitti hän, että hän tänään aikoi lähteä kotiin. Molemmat hänelle vakuuttivat, että se heistä oli erinomaisen ikävää. Körbler häntä saattoi kappaleen matkaa, he olivat molemmat hiukan harvapuheiset, mutta pitivät sentään vireillä jonkinlaista keskustelua niistä näistä, jotka tiellä sattuivat heidän silmiinsä.
Kun kaupunki oli jäänyt heidän taaksensa, seisahtui tasangolla Körbler.
— Tähän asti, mutta ei etemmäksi!
Hän pusersi ystävänsä kättä.
— Jos sinä — ja siinä hän hämillään veti leveät kasvonsa hymyyn, — ehkä tänä aamuna, — — — mutta olethan sinä sivistynyt mies —
— Ei yhtään sanaa siitä, sanoi Kustavi, — minä olen sivistynyt mies, sinä olet sivistynyt mies ja rouvasi on sivistynyt nainen, ja sivistyneitten ihmisten kesken saa kuulla sekä sitä jota on, että sitä jota ei ole tarkoitettu kuultavaksi. Se on tehnyt minulle hyvää, että olen saanut katsella kotoista onneasi ja toivon vaan, että se saisi pysyä muuttumattomana.
— Nyt hän minulle maksaa kulta-aasista, huokaili Körbler. — Hyvästi!
— Hyvästi!
Vaikkei Kustavi sitä itselleen myöntänyt, niin yleisesti inhimillinen heikkous hänessä kuitenkin vaikutti, että hän erosi vaivatusta ystävästään paremmalla mielellä, kuin hän olisi eronnut onnellisesta ystävästään.