Hän läksi suoraan tädin maatilalle. Vielä on ainoa, viimeinen kohtaaminen jälellä! Hän ei tahdo itseltään kieltää hyvitystä — nyt kun hän tietää tytön olevan toisen oman ja hänen luonteensa on hänelle selvä — astua tytön eteen näkemään, mitä hänen kasvonsa nyt osoittavat, häpeemätöntä uhkaa, vaiko petturin kurjaa hämmästystä, kun hänen mutkansa ovat saadut ilmi!
Perille tultuaan hän jo porstuassa tapasi vanhan tädin.
— No vihdoinkin! hän huudahti. — Tyttö jo huolehti tähtesi. Sinulla on hyvä onni, poikaseni. Hän on aivan erinomainen, lujasydämminen tyttö. Kai sinä olet tulevaisuutesi unelmiin kehrännyt paljon kultavilloja, mutta onnesi ei tarvitse mitään paikkauksia, se tulee olemaan tosi, niinkuin tyttö läpeensä on tosi. Minä olen näinä päivinä häntä pitänyt silmällä; hän ei tahdo mitään muuta, kuin sitä mikä on oikeaa, ja kaikesta oikeasta hän valitsee vain sen, joka todellisuudessa on olemassa; siinä on järkevää ajatusta ja tunnetta, ja järki sekä lupaa, että aina tekee hyvää. — Mutta Jumalan tähden, mikä sinun on? Silmät kosteina? Voi, hyi sinua!
— Missä hän on?
— Puutarhassa. Lehmuksen alla.
— Jääkää te tänne, pyydän, täti!
Päätään pudistaen vanha neiti katseli puutarhaan kiiruhtavaa miestä.
Kiireesti Kustavi kulki puutarhan läpi; hän näki jo kaukaa tuuheaoksaisen puun alta vaalean puvun pilkoittavan. Hänen lähestyessään likemmäksi, juoksi Leena ilosta huutaen vastaan.
Hän syleili, suuteli lasta ja sanoi sitte:
— Mene tädin luo, Leena. Tädillä on sinulle puhuttavaa, — annettavaa, — juokse. Noin, noin!