Hän ei puhunut enempää, sillä hän tunsi, että tyttö nyt häneen katsoi. Nuo rehelliset, ruskeat silmät katsoivat häneen ja arasti, rukoilevasti kysyivät: saatoitko sinä sitä uskoa? Saatoitko? Mutta kun hänen kasvonsa pysyivät poispäin käännettyinä, täyttyivät ne kyynelillä.
Sillä välin mies tunsi, miten on vaikea puhua, kun sydän on täynnä. Hän haki sanoja; ja jahka hän on ne löytänyt ja lausunut, silloin se, joka yhdisti hänet tuohon toiseen sieluun, on rikottu, särjetty, tyhjäksi tehty. Ja jos hän sitte myöhemmin polvillaan rukoilisi sitä anteeksi, niin hän tosin saisi solvauksen poistetuksi, mutta sana jäisi pimeäksi pilkuksi, myrkkypisaraksi sydämmeen ainaiseksi.
Hyvä, että viivyttelet, epäilet, peräydyt saastuttamasta tunnettasi, vaikka jo pidät sitä tapettuna! Sanansaattaja joka tuo pelastuksen sanan, on matkalla; hän on niin likellä, että hiekka puutarhan käytävällä narisee hänen askeltensa alla; tätä sanansaattajaa ei kukaan niistä, joitten ohitse hän tiellä kulkee, pidä onnen merkkinä, — sillä hän on vanha akka, jonka kaulaan Pirkitta lankee, huutaen:
— Äiti!
Yhdestoista luku.
Mitä Sebensdorfissa tapahtui.
Sinä iltana jolloin Kustavi saapui ystävänsä Körblerin luo, oli Risto tullut kotiin.
Seuraavana päivänä päivällisaikaan istui Sebensdorfin pormestari virkahuoneessansa. Ulkona olivat ilmat liikkeellä, tuuli ajeli taivaan pilviä ja nosti maasta paksuja tomuläjiä ja hiekkajyviä, joita se heitteli ikkunoihin. Pormestari kuunteli huminaa ja hiekkahiutuoitten rapinaa ruutuja vastaan. Hänellä ei juuri ollut parempaa tekemistä. Seurakunnan palvelija oli käynyt hänen luonansa ja ilmoittanut, että kotiin palannut Risto kuljeskeli kaikissa kapakoissa kehumassa, kiljumassa ja julistamassa, että jollei pormestari käyttäytyisi hänen mielensä mukaisesti, niin hän kertoisi asioita, jotka panisivat koko Sebensdorfin hämmästyksiin. Siihen oli pormestari sanonut:
— Tuo minulle lurjus!
Ja nyt hän istui odottamassa.