Silloin kuului portaita nousevan ylös kaksinkertaiset askeleet; seurakunnan palvelija työnsi sisään miehen ja jäi itse ovelle seisomaan.
— Nöyrin palvelijanne, pormestari, sanoi Risto.
Isäntä nousi ja astui ankarana pojan eteen.
— Mitä minun taas täytyy sinusta kuulla? Mitä ilkitöitä sinä taas teet?
— En mitään, vastasi mies rohkeasti iskien silmänsä vanhuksen ankaraan katseeseen. — Kaikki tuo tarkoitti vaan sitä, että lähettäisit minua hakemaan. Minä nimittäin en ole unohtanut, miten sinä kerran minulle suutuit, kun tulin kutsumatta; ettei näyttäisi siltä, kuin minä alituisella juoksullani tahtoisin tunkeutua sinun tiellesi.
— Älä turhia! Miten sinä voit sellaisia puhua ja sellaisia lörpötellä, että jollen minä käyttäytyisi sinun mielesi mukaisesti, sinä tietäisit kertoa asioita, jotka panisivat koko Sebensdorfin hämmästyksiin? Mitä?!
— Voimmehan me siitä puhua, mutta luulen sen sujuvan suoremmin kahden kesken; kenenkään ei tarvitse kuunnella.
Pormestari viittasi seurakunnanpalvelijalle, joka poistui. Kun hänen askeleensa olivat kadonneet kuulumattomiin, sanoi vanhus:
— Nyt voit puhua.
— No niin, siihen ei minua tarvitse pitkin puhein kehoittaa; sitähän minä juuri odotan! Tyttö työnsi minut luotaan. Sitä saattoi odottaa sen kirjeen johdosta, jonka annoit mukaani, ja jos minä olisin tietänyt sen sisällön, niin olisin voinut heittää koko matkan tekemättä.