— Ai, miten olet viisas, nauroi poika, — sinä olet ihan kaikista viisain! Kas, miten hyvin sinä korjaat nahkasi. Tahtoisitko nyt julistaa minut mielipuoleksi jottei kukaan panisi huomiota sanoihini? Mutta anna piirilääkärin vaan tulla, hän kyllä täyttää velvollisuutensa ja ilmoittaa ihmisille, ettei minun aivosäiliössäni ole pimeämpää, eikä valoisampaa, kuin sinunkaan aivoissasi!
— No, silloin minua hyvä Jumala auttakoon, sillä silloin kai minä olen mielipuoli, minä kun en sanoistasi ymmärrä en sitä, enkä tätä. Minä en ymmärrä minkätähden minun kaikilla helvetin voimilla pitää pakoittaa tyttöä ottamaan sinut, koska hänen täytyy iloita siitä, että sinut saa! Minä en ymmärrä millä toisella tavalla sinä aiot antaa hänelle kunnian takaisin, jollet alttarin edessä! Ja kaikista vähinten minä ymmärrän miten minulle ja omaisilleni tästä saattaisi langeta häpeää.
Tällä kertaa poika iski kätensä ympäröimään päätä, ja antoi niiden sitte vajota alas.
— Mutta taivaan nimessä! Ethän sinä tätä lausune todenteolla?
— Sinun kanssasi minä en koskaan tule laskemaan leikkiä!
— Onhan se ihan mahdotonta, ettet sinä tietäisi mitään! Jos sinä samana yönä olisit pitänyt silmäsi auki, niin ei totuus olisi voinut jäädä sinulta peittoon; mutta, ehkäpä sinulle nyt vähitellen selviää, kun minä muistuttelen mieleesi. Ajattele nyt miten meidät tapasit! Kuka se oli, joka oli puvussa kantapäästä kiireeseen asti, sentähden että hän, sinun ensi kertaa huutaessasi, oli tarttunut sukkiin, kenkiin? Kuka se sitte oli, joka ei lausunut sanaa, ei liikahtanut paikalta, kun sinä karkasit minun kimppuuni? Se oli Pirkitta! Minä olin puolipuettuna ja se, joka melkein alastoinna karkasi minua puolustamaan, oli Julia.
— Valehtelijaruhjus! Kurja valehtelijaruhjus! mylvi pormestari ja tahtoi käydä kiinni poikaan.
Poika piti ovea avoinna takanaan.
— Älä minuun koske! huusi hän. — Toista kertaa minä en vaikene sinun hyväksesi! Minä huudan koolle koko kylän! Älä sinä kutsu valehtelijaksi sitä, joka puhuu totuuden!
Hän sulki oven, mutta jäi pitämään kääkää kädessään.