— Hyvä on, hyvä on, minä myöskin iloitsen siitä että olen sinun luonasi. Mutta voithan sinä ymmärtää, etten minä pikkuasiain tähden lähtisi kulkemaan näin kauvas, melkein yöt päivät yhtämittaa. Mutta tule pois, eihän meidän tässä herran edessä sovi näin puhella.
— Puhu vaan, äiti. Herra saa kuulla kaikki, mikä minua koskee, olkoon mitä tahansa.
Hämmästyneenä akka katseli molempia. Sitte hän jokseenkin laveasti rupesi kertomaan, mitä hirveitä asioita viime päivinä oli tapahtunut Sebensdorfissa. Miten Risto lurjus oli tullut pormestarin silmille ja kertonut kuinka tuona yönä Pirkitta hänen kanssansa oli tullut huonoon huutoon, vaikka Julia oli ollut hänen oikea henttunsa; ja Pirkitta oli vaan pelästyksestä ja kauhistuksesta ääntä päästämättä antanut koko syyn langeta itselleen.
— Ole sinä toisen kerran ymmärtäväinen, vaikka sinua pidettäisiinkin sydämmettömänä. Lukkoa sinä huoneesi ovi, ja anna toisten toimittaa toimitettavansa keskenään. Sinua tämä vaan on vahingoittanut ja mitä hyötyä Julialla on siitä ollut? Ei mitään. Jos ei ukko silloin häntä tappanut, niin hän sen siaan nyt sen teki.
— Jumalan tähden, äiti!
— Kyllä on niinkuin sanoin. Jumala armahtakoon hänen sieluraukkaansa! Raivosta sokeana ukko juoksi Mooshofiin ja kävi häneen käsiksi. Eikä se jumalaton mies ajatellut sitä, että hän kantoi lasta. Se syntyi kuolleena ennen aikojaan maailmaan ja vei äidin mukaansa hautaan. Ennen kuolemaansa hän kaikille tunnusti syntinsä, ja sinulle minun piti viedä hänen viimeiset terveisensä ja kiitoksensa kaikesta sinun rakkaudestasi ja uskollisuudestasi, ja kertoa että hän helpommin kuolee, kun hänen kuolemansa antaa sinulle takaisin kunniasi ja — niinkuin hän Jumalalta toivoo — sovittaa hänenkin rikoksensa.
Pirkitta purskahti itkuun.
— Oi Julia raukka, rakkain toverini pienestä pitäin! Niinkö sinun täytyi käydä? Ehkä olisi käynyt ihan toisin, jos hänkin olisi saanut pitää äitinsä elossa?!
Vanha vaimo silitteli lapsensa poskia. Leena oli hiipinyt seisomaan isänsä viereen ja katseli uteliain silmin vierasta.
— Pirkitta, äiti mahtaa olla väsynyt, sanoi Kustavi, ja kumartuen lapsen puoleen: — Leena pieni, viisas lapseni, sinä viet vanhan rouvan tädille ja sanot, että se on Kitan äiti, joka on tullut kaukaa ja on hyvin väsynyt ja nälissään. Muistatko sen? Niin! No mene siis ja toimita hyvin asiasi!