Vanha vaimo ja lapsi läksivät käsi kädessä, he joutuivat innokkaasen keskusteluun, joka ehkä oli vielä tärkeämpi sentähden, että toinen vaan puoleksi ymmärsi toista. Pirkitan katse heitä seurasi. Kun hän käänsi silmänsä Kustaviin, hymyili hän kyynelten takaa. Kustavi oli tullut ihan likelle häntä.

— Miksi? kysyi hän.

— Kultatukka raukkaa, nyt hän jo toisen kerran ajettiin pois täältä!

— Pirkitta, — mies tarttui tytön molempiin käsiin, — tällä kertaa, jotta pian, pian kutsuisimme hänet takaisin, jäämään ainaiseksi luoksemme; mutta ensimmäisellä kerralla… Kiitos Jumalan, että se on mennyt kuin paha uni!

— Voi, en saata lausua, miten olen kärsinyt näinä päivinä, kun olen tietänyt mitä Sebensdorfissa minusta sanoisivat — ja sinä sen saisit kuulla.

— Suo anteeksi, että sitä uskoin!

Tyttö nojasi otsansa hänen rintaansa vastaan.

— Kuka sitä ei olisi uskonut? lausui hän hiljaa.

— Olihan vaikeaa olla sitä uskomatta!

— Voi, kyllä sitä oli vaikea uskoakin!