Tyttö nosti päänsä ja sanoi innokkaasti:
— Mutta minä en voinut sinä hetkenä toisin menetellä, kun vanha mies ihan mielettömänä raivosi. Minä olisin ikäänkuin usuttanut petoa tuota raukkaa vastaan, ja samalla koko sieluni raivostui siitä, että mies luuli minua huonoksi, sentähden että olen köyhä, ja omaa tyttöänsä puhtaaksi, sentähden että hän on rikas! Minä en saanut puhutuksi vastaan, niin oli mieleni katkera ja pelkäävä. En tietänyt miten kalliisti vieraan rikoksen hyvitystä saa maksaa!
— Vielä kerran, suo anteeksi!
— Oi miksi tuo: vielä kerran? Johan me olemme selvillä. Mitä vielä puuttuu?
— Että sinä kokonaan tiedät ajatukseni. Suo anteeksi, etten olisi saattanut sitä antaa anteeksi, jos se olisi ollut totta.
— Siitä en sinulle suutu! Minä olen ihan samaa mieltä kuin sinä, ettei sillä tavalla päästäisi siihen suhteeseen, jossa kaksi ihmistä koko elämänsä ajan luottavat toisiinsa. Se joka ei tuomitse ankarasti, tarvitsee itse löyhää arvostelua. Sen kaupan takana piilee aina joku kuje. En mistään hinnasta tahtoisi, että minulle sellaista anteeksi annettaisiin; silloinhan minä jälkeenpäin olisin siihen pakoitettu, ja sitä en tahdo, en tahdo, en edes ajatella.
— Kas, miten sinä osaat kiivastua!
— Minä ansaitsen nuhteita, sillä minulla ei ollut oikeutta siihen.
— Niihin sinulla ei saa olla syytä, sen oikeudenhan minä mielelläni suon sinulle.
— Oi sano, merkitseekö se sitä, mitä olen odottanut ja toivonut kuulevani sinulta, merkitseekö se että sinä taas olet omani?