— Ihan varmaan, sydämmen syvimpään sopukkaan saakka sinun omasi!
— Voi, koska se nyt on lausuttu, niin anna minun ottaa itsesi ja pitää itseäsi, sinä ainoa rakastettuni, — hän kietoi pehmeän käsivartensa hänen kaulansa ympäri, — tavalla, jolla en koskaan ole ketään pidellyt enkä tule pitelemään!
Niin he seisoivat hetkisen, sitte Pirkitta painoi alas päänsä, otti Kustavin käsivarren ja he läksivät astelemaan taloa kohti; joku syyshallojen aikana varissut lehti, joka maan kosteudesta oli ruskettunut, rapisi jalkojen alla.
Kustavi näki, että tyttö hiljaa itki.
— Mikä sinun on, kysyi hän. — Mikä?
— Voi ei mikään! Itken siksi, että mieleni on niin onnellinen, niin haikea. Se minuun koskee, että minun onneni tähden olennon, joka oli minulle rakas, täytyi lähteä maailmasta.
— Oi kultani, se on maailman menoa, että muut saavat maksaa meidän onnestamme, ja me heidän onnestaan. Tuhannen tuhannet huokaavat raskaan taakan alla, jotta yksi ainoa yksityinen heistä kulkisi kuormatta, pystyssä päin. Vastoin tahtoamme me rakennamme toiselle onnea oman onnemme kustannuksella, itsekkäästi omaa onneamme toisen onnen kustannuksella; ja tässä mieltä katkeroittavassa puuhassa näyttää sama raaka valta tasoittavan sen ehkäisemättömän kurjuuden, joka yhtä sokeasti valtaa ylhäiset ja mahtavat, kuin alhaiset ja köyhät.
Pirkitta jäi parin askeleen päähän seisomaan.
— Mutta löytyyhän toki ehkäisemätöntä onneakin?
Kustavi katsahti häneen ja kun tytön silmä niin luottavaisena katsoi häntä, luuli hän ymmärtävänsä mitä hän tarkoitti, hän naurahti ääneen ja veti tytön syliinsä.