— Siis todellakin? Ja onkohan siinä perää: olen kuullut, että talonpoikaskaunottaren kanssa?
Tällä kertaa Mittrowitzer säästäytyi vastauksesta; lausuessa sanaa "talonpoikaiskaunotar", hän nyökäytti päätänsä, ja alleviivasi oikean kätensä etusormella sanan "kaunotar" Körblerin nutun hihaa vastaan.
— Minä tunnen nuo kaunottaret, jatkoi Körbler, — epähienot piirteet, leveät lanteet, käynti samaan tapaan, nalkuttavat enemmän kuin puhuvat, ja ovat sivistyneitten joukossa ihan päiviltä poissa. No, sehän on jokaisen oma makuasia.
Mittrowitzer pudisti päätänsä, kohottihe suoraksi ja heilutteli käsiänsä ilmassa.
— Sievä! — Herttainen wieniläinen! — Eikä tyhmä!
— Siis totutettu toiseen ilmanalaan? No hyvä, hyvä, se merkitsee jo paljon. Mutta arvoisin herrani, on noissa tuollaisissa omituisissa avioliitoissa aina joku koukku pitelemässä; ne vieroittavat aina sukulaiset, ja näin meidän kesken suoraan sanoen, eihän perhe juuri saata ylpeillä tästä miniästä!
Mittrowitzer oli punastunut, sillä häntä suututti.
— Ylpeilläkö? Parempi — parempi, — iloa heillä on hänestä!
— Onko niin? No, sittehän kaikki on käynyt niin hyvin, että vaan saamme onnitella ystäväämme Fischeriä. —
— Onnitella! Hänelle vaimo! Lapselle äiti!