Kustavin vanhempien asunnossa, sohvalla, istui vanhan rouvan vieressä Pirkitta, pöydän ääressä istuivat kälyt ja nuori "naisvihaaja", jolla nyt, niinkuin aina, oli kirja käsillä. Kustavi oli nojautunut vanhimman sisarensa nojatuolia vastaan, joka oli likinnä hänen rouvansa istumasijaa, ja Leena istui sohvankulmaan painuneena äitipuolensa vieressä, ja katseli sieltä tyytyväisenä, kun hän näki toisten kasvojen ilostuvan.
Paperikääröt, kirjoitetut liput, sanomalehdistä leikatut pätkät kohoelivat pöydälle levitettyinä Pirkitan edessä, ja yhä hän laukusta veti esille uusia. Ne olivat ruuanlaittoneuvoja, lenninki- ja käsityömalleja ja ohjauksia talouden hoitamiseen, jota kaikkea Pirkitta oikein himoten kokoeli; niitä kerjäeltiin kokeneilta perheenäideiltä, vaihdettiin ystävättärien kesken, leikattiin sanomalehdistä. Siinä kiihkeästi selaellessa, siirtyi aivan sattumalta joku lippu sen kirjan lehdille, jota nuori herra lanko luki; vihaisesti hän työnsi sen takaisin, mutta kun niitä häijysti ja uhkaavasti rupesi kasaantumaan yhä enemmän juuri sinnepäin, niin hän nosti pois kirjan pöydältä ja luki sitä, käsissään pidellen ja tuoliaan kiikutellen. Tätä Pirkitan pientä pilaa ja vanhan rouvan hyvin teeskenneltyä totisuutta, kun hän juhlallisesti nyökäytti päätänsä ja ihaelevin silmin katseli noitten aarreläjien loppumattomuutta, joihin yhä jostakin laukusta lisääntyi uutta, — silmäeli veitikkamaisena kolme tyttöä ja Kustavi.
— Minä en voi häntä kyllin kiittää, sanoi Pirkitta, kädellään osoittaen Kustavia, — siitä että hän aina ja kaikessa antaa minun yksinäni johtaa taloutta; sitä tehdessä ja laverrellessa Kultatukan kanssa — Kultatukka sai siinä osakseen hellän katseen — kuluu päivä niin hauskasti ja nopeasti, ja illoin istumme yhdessä ja Kustavi lukee ääneen. Koulumestarin tyttärenä minä tietystikin osaan lukea yhtä hyvin kuin isä osasi, mutta hän, tehdäkseen sen oikein kauniisti, esitti kaikki niin leveästi ja kirjoituksen mukaisesti, johon en minä pysty, kun Kustavi sitä vastoin lukee niin kuin puhutaan; ja minä mieluummin lakkaan kokonaan lukemasta kuin esittelen kaikki ikäänkuin rukousta lausuisin; siitä kärsii kauneinkin kirja.
Sivuhuoneen ovi avautui ja vanha herra astui kamaristaan.
— Vai täälläkö te olette lapset? Se on hyvä. Miten käyvät kaupat?
Hän osoitti levällään olevia paperiliuskoja, jotka äkkiä hajosivat ilmaan, ja panivat tytöt nauramaan. Pirkitta nousi ja lämähytti kädet yhteen päänsä yli.
— Eihän siitä mitään vahinkoa, sanoi Fischer vanhempi, — arvelen, että ne löytyvät ja sinä ne saat säntillisesti takaisin. Ovathan ne numeroidut? Mutta nyt seuraa "Suudelma", Hofburg-teaatterin näytelmävarastoon kuuluva kappale.
Hän sulki miniän syliinsä ja antoi tämän hyväilyn kestää tavattoman kauvan. Pirkitta hiukan taipuutui poispäin.
— Vai kestääkö se niin kauvan? kysyi hän.
— Se täyttää koko illan.