Miettiväisenä hän tuijotti eteensä, mutta luultavasti ei muistanut, sillä hän tarttui uudestaan kirjeeseen.
— No katsoppas nyt enkö puhunut totta? Nyt hän on sitä tavaellut koko tunnin, eikä enään tiedä ainoatakaan sanaa. Hän on ihan mennyttä! Mutta hän ei salli siitä puhuttavan, silloin hän heti suuttuu.
Hän nauroi sääliväisesti.
Silloin kaikui toisesta huoneesta, jossa myöskin paloi lamppu, terävä, poikamainen ääni:
— Mulier taceat in ecclesia!
Entinen kaupunginaktuario katsahti ylös ja virkkoi:
— Saksaksi: vaietkoot naiset kirkossa.
— Se on meidän nuorimpamme, sanoi rouvatäti. — Hän on vielä kotona luonamme ja harjoittelee tutkimuksiaan niin ahkerasti. Vihtori, tule nyt tänne katsomaan, kuka täällä on.
Siellä sisällä tuupattiin tuolia, kuljettiin lattian poikki, sitte tuli avonaisesta ovesta näkyviin nuori mies, ehkä kuudentoista vuotias. Hän oli erinomaisen laiha ja samalla kömpelö. Kankeasti hän tervehti.
— Tämä on serkkusi, sisareni koulunopettajan lesken tytär tuolta maalta.