Joku koulutoveri, jolla oli sieviä serkkuja, oli luultavasti saattanut nuorukaiselle sen käsityksen, että serkkuna-oleminen oikeuttaa suudelmaan, sillä päättäväisyyttä oli siinä tavassa, jolla hän astui Pirkitan luokse, jokainen liike muodosti neliön — näky, joka oli omiaan ilostuttamaan jokaista geometriiaan professoria. Mutta kun hän seisoi tytön edessä ja tämä varsin välinpitämättömästi häneen katseli, silloin hän pelästyi, että tyttö pahastuisi hänen luvallisista sukulaisuustunteistaan. Hän asettui sentähden tarjoomaan hänelle kättänsä ja sanoi juhlallisesti:
— Mademoiselle, je suis charmé de faire votre connaissance!
Tällä nuorella miehellä oli nimittäin se onneton taipumus, että hän aina tahtoi puhua vieraita kieliä siellä, missä hän tiesi ettei häntä ymmärrettäisi.
Rouva nauroi kun tyttö joutui hämille, ja heitti äidillisesti ylpeän silmäyksen oppineeseen poikaansa. Mutta vanha herra, entinen aktuario, kohotti katseensa ja sanoi:
— Saksan kielellä: neitiseni, minua suuresti ilahuttaa tehdä teidän tuttavuutenne.
— Mutta, rouvatäti, miksi serkku puhuu italian kieltä, eikö hän osaa saksaa?
Äiti ja poika nauroivat sydämmellisesti tätä kysymystä.
Vanha ukkokin hymyili nojatuolissaan, mutta lienee kai tarkoittanut muuta, sillä hän iski silmää tytölle.
Hänen rouvansa sen huomasi, ja ravisti moittien päätänsä, suuttuneen näköisenä.
— Nyt minä menen illallista lämmittämään, sanoi hän.