— Ehkä minä voisin teitä auttaa, rouvatäti? kysyi tyttö.
— Tahtoisinpa tietää miten! tuli lyhyeksi vastaukseksi.
Vanha rouva meni kyökkiin ja nuori mies seurasi häntä.
— Jää sinä sinne, sanoi hänelle äiti, — kuka tietää, mitä ukko voi tytölle lörpötellä.
— Antaa hänen nyt olla, similis simili gaudet, mitä minä siellä teen! Minulla ei ole mitään sille maanmoukalle sanottavaa, yhtenäänhän minun täytyisi antautua kääntämään; näin meidän kesken minä en puhu paljon ja sapienti sat!
— Saksaksi: viisaalle se riittää, olisi isä kääntänyt oppineen pojan sanat, mutta nyt hän ei ollut läsnä ja niin muodoin rouva-aktuario ei aavistanutkaan, mikä kohteliaisuus hänelle lausuttiin.
Huoneessa oli tyttö istuutunut vanhan sedän viereen. Tutunomaisesti tämä piteli hänen kättään ja kysyi:
— Miten käly nyt jaksaa?
— Kiitoksia kysymästänne, kyllä kai hän hyvin jaksaa; hän lähetti sedälle paljon terveisiä.
— Suuri kiitos, suuri kiitos! Minä olen hänestä aina paljon pitänyt. Kyllä kai hän jo pian tulee vanhaksi, — hihhih, — ei tietysti niin vanhaksi kuin minä. Useimmat ihmiset toivovat pitkää ikää: siitä ei ole mitään iloa. On itsensä rasituksena ja toisten tiellä; jolleivät ne sitä edes osoittaisi, sillä se koskee; eihän kukaan sille mitään voi, että hän tulee vanhaksi. — Jätä nyt rauhaan Jolli! Se hullu koira luulee sinua Minnaksi, vanhimmaksi tyttärekseni, joka on naimisissa täällä kaupungissa, ja usein käy meitä tervehtimässä. Sekin on jo kadottanut näön ja haistin. Eikö niin Jolli, sinäkin olet tällainen vanha ruhjus. Meille molemmille ne sanovat, "huut", tekevät meille sijan nurkkaan, ja ajavat meidät sinne aina, kun me käymme heille vastenmielisiksi. Minä sanon sen sinulle, että usein kun sitä ajattelen, tahtoisin ettei minua enään olisi olemassa. Mutta kun sitte näkee, miten rakastamattomasti ne kohtelevat, ikäänkuin eivät mitenkään jaksaisi odottaa sitä, jonne ei enään voi olla pitkä matka, niin suo heille mielellään sen piinan ja elää pelkästään pahuudesta. Minä en ole sitä häneltä ansainnut, mutta se on oma syyni. Niin, niin minun olisi pitänyt jäädä yksin ensimmäisen vaimoni kuoltua — Minnahan silloin oli niin iso, että hän olisi voinut hoitaa taloutta, ja nytkin olisin voinut asua hänen luonaan, — minun ei olisi pitänyt ottaa tuota tuolla! Ensimmäinen otti minut, vaikka edessämme vielä lisäksi oli tiedossa monien vuosien huoli ja puute, toinen sai heti taatun tulevaisuuden, ensimmäinen tyytyi alussa vaivalloisuuksiin, ja kyllä hän ne vieläkin kantaisi nurisematta, — niin, Minnavainajani minä tahtoisin vielä kohdata tuolla kaukana, yhdessä noista öisen taivaan pienistä tähdistä, jonne ei pääse kukaan muu kuin se, jota me eläessä rakastimme — ei hän poikineen, joka on tuolla. — Silloin me voisimme nauraa maailmalle, kun se olisi takanamme. Hihhih! Käly ja sinä kyllä saisitte tulla sinne, silloin me saisimme puhella siitä, mitä oikeastaan elämä sisälsi meille.