— Hyvää yötä, setä.
Toisen huoneen ovi jäi puoleksi auki, vielä parin hetken aikana siellä paloi lamppu ja valosäije lankesi ulos Pirkitan vuoteelle, sitte äkkiä sammui valo ja säije välähti peitteeltä pois, ja kaikki ympärillä oli pimeää.
Ensikertaa elämässään maatessaan vieraassa vuoteessa ja ensimmäisen matkapäivän kiihoittavista vaikutuksista, ei tyttö pitkään aikaan saanut unta. Miten toisenlainen se olikaan kuin kaikki ne, joita hän oli viettänyt kotonaan, mitä kaikkia hän oli kuullut, nähnyt ja kokenut! Miten paljon yksi ainoa tässä kestävässä nykyhetkessä löytyvä tie kertoi kaukaisesta menneisyydestä! Grottensteinin munkki, joka olisi tahtonut elää ijankaikkisesti ja heitti sen tuuman, ollakseen sovussa elävien ja kuolleitten kanssa, Sennfeldtin Jaakko-raukka ja kaunis kevytmielinen Aune — vaihdetut lapset — vanha lapsenpiika, santarmi parka… On se sentään hyvä että Grottensteinin munkki vihkii Aunen ja Jaakon — kas, nythän jo sanotaan, että yksi vaihdetuista lapsista olisi heidän lapsensa — sen hän sitte kertoo, kun he tulevat sedän luokse sille pienelle tähdelle, jossa hän asuu, — siellä hän jo istuu nojatuolissaan ja kutsuu Minnaansa, ja Minna ei ole kukaan muu, kuin tuo vanha lapsenpiika — eikä tämä hämmästytä Pirkittaa ollenkaan.
— Se on niinkuin olla pitää, sanoo Kollingin Mikko, joka on kuljettanut heidät kaikki tähteen. — Sillä itsestään ei mitään tapahdu, sanoo hän…
Silläaikaa kuin nämät unikuvat liikkuivat tytön sielussa, oli uni hyvän aikaa välttänyt aktuarion pojan silmiä. Hän tiesi olevansa ensi kertaa eläessään saman katon alla nuoren naisolennon kanssa, hän ei ollenkaan käsittänyt, mitä hänelle tapahtui, hän lankesi ahdistuksesta ahdistukseen, ja rauhoittui hiukan vasta sitte, kun hän keksi nimen mielentilalleen, jonka hän merkitsi rakkaudeksi.
— Amor — amour — amore — Love… j.n.e. j.n.e.
Siihen hän nukkui.
Yöllä ruvettiin liikkumaan, Pirkitta heräsi, akka torui, nuorukainen kiroili, ja keskellä huonetta kävellä töpösteli ukko edestakaisin.
— Minä en saa unta, hän vaikeroi, — minun täytyy nousta — täytyy nousta, sillä minä tukahdun vuoteeseen.
— Tätä nyt kestää joka yö, eikä siitä koskaan tule loppua, sanoi rouva. — Joka yö sinun pitää meidät herättää, vaikkemme voi sinua auttaa. Voisithan sinä nousta hiljaa itseksesi ja antaa meidän jatkaa untamme.