— Kas miten hyvä sinä olet, miten hyvä! sanoi hän ja silitteli vapisevin sormin tytön pyöreää käsivartta.
Molemmat astuivat takaisin huoneesen.
— Oikeinko sinä kävit hakemassa hänelle vettä? huusi täti toisesta huoneesta. — Totuta nyt hänet sellaiseksi, että meiltäkin sitä rupee vaatimaan! — Jätä sinä sellaiset, pidä vain huolta omista asioistasi, äläkä tee muuta kuin mitä käsketään.
Taas ukko käveli levottomasti edestakaisin ja näytti etsivän jotakin, sitte hän hiipi tytön vuoteelle lattialla ja mutisi hiljaa:
— Kai sinä et enään koskaan uskalla tehdä minulle mitään? No niin — voitko? Rasiani minä mielelläni ottaisin, rasiani, missähän se on?
Hän laahusteli huoneen läpi ja koetteli käsillään kaikkia pöytiä ja hyllyjä.
— Pirkitta tiesi, että hän noustessaan oli pannut rasian taaksensa nojatuoliin. Rivakasti tyttö nousi, löysi heti rasian ja antoi sen hänelle.
— Niin niin, sanoi hän kyyneliin saakka ilostuneena, — nyt minä olisin ollut tyytyväinen ilman toraa ja kiljuntaakin. Sinä otit hyvästä sydämmestä kärsiäksesi epämukavuutta, mutta saat nähdä että hyvä Jumala teki sen minun, vanhan miehen mieliksi ja palkitsee sen sinulle moneen tuhanteen kertaan, sen saat nähdä.
Hän astui pari askelta, sitte hän palasi takaisin tytön luo, taputti häntä poskelle ja sanoi salaperäisesti:
— Kun minä menen tähteen, niin sinunkin pitää tulla sinne.