Sitte hän hiljaa asteli pois ja haki vuoteensa; sitte kaikki tuli yhtä hiljaiseksi kuin ennen oli ollut.
Pirkitta veti peitteen päällensä ja hymyili ajatellessaan lupausta tuhatkertaisista korvauksista. Hän myönsi ajatuksissaan, ettei hän tietänyt mitä olisi tehnyt niin monella tuhannella vesituopilla ja yhtä monella rasialla.
Tuskin aamu sarasti, kun häntä röykytettiin heräämään, rouvatäti seisoi hänen edessään, käski häntä nousemaan, järjestämään kapineitaan ja varustautumaan matkalle, sillaikaa kuin aamiainen valmistuisi.
Pian koko perhe istui pöydässä, sitte nousi täti ilmoittamaan että nyt oli lähtö-aika tullut ja ojensi tytölle kirjoituksen "Korkeasukuiselle rouvalle, rouva Zeidlhuberille, kenkätavara-tehtailijan puolisolle Wienissä", ja sanoi:
— Hyvä Jumala sinua varjelkoon, toivon että sinun käy oikein hyvin kaupungissa, ja vie sisarelleni sulimmat terveiseni.
Nuori oppinut hänelle toivotti "bon voyage!"
Mutta setä piteli tuskallisesti hänen kättänsä.
— Joko sinä nyt lähdet? kysyi hän. — Joko nyt — — —?
— Johan hänen täytyy, ettei myöhästy junalta, sanoi hänen rouvansa.
Vanha mies pudisti päätänsä ja huokasi: