— Niitä öitä, niitä kovia öitä! Viime yönä sinä olit täällä.
— Jäämmehän me vielä luullakseni luoksesi, muistutti terävästi rouva aktuario.
Ukko painoi tytön kättä ja piteli sitä yhä kädessään.
— Jumala palkitkoon, Jumala palkitkoon! Sitte hän kääntyi pois.
Rouvatäti suuteli tyttöä poskelle jäähyväisiksi, nuori herra tarjosi hänelle kätensä ja Pirkitta astui ulos huoneesta, alas portaita, pois talosta.
Sieltä ulkoa henki raaka aamuilma, laakso oli varjojen peitossa, katukivillä hienoa huurua, vuoret paljaina. Aurinko nousi, ja tyttö veti hutisten huivia ympärillensä.
Hän tuli asemalle, uninen virkamies ojensi hänelle luukusta pyydetyn piletin, soitettiin kelloa, juna tulla humisi asemasillalle, ja toisten matkustavien mukana Pirkitta tunkihe vaunuja kohti ja astui sisään; vielä kerran kajahti kello, kimakka vihellys vastasi ja sitte sitä mentiin.
* * * * *
Kun Pirkitta astui vaunuun, joutui hän väsyneitten ihmisten joukkoon, jotka vaihteen vuoksi olivat panneet maata kyytinsä kestäessä ja nyt puolihorroksissa jyryyttelivät eteenpäin. Toiset tirkistelivät häntä hetkeksi, kun hän vieraana tuli vaunuun, useimmat eivät ottaneet hänestä selkoa; hän ei tohtinut toivottaa hyvää huomenta, ettei häiritsisi, ja äänetönnä, arkana hän painui nurkkaan istumaan. Ennenkuin juna läksi liikkeelle, sulki konduktööri oven, joten hän nyt oli lukon takana.
Hän katseli ruudusta ulos aamuruskon valaisemia maisemia, jotka kiireesti kiitivät ohitse. Vuoria, kyliä, kirkkoja, pieniä hautausmaita, — mutta hän ei tuntenut nimiä eikä tapauksia, jotka olisivat voineet tehdä eri paikat hänelle merkilliseksi; se eilinen retki Koilingin Mikon seurassa oli sentään hauska.