Kaukana ihmisten asunnoista, jylhien kallioitten ja karujen, mahtavien kuusien keskellä, joista jokainen oli synkkä yksinään-eläjä, näki hän syvällä notkossa pienenpienoisen mökin.
Kukahan sielläkin asui? Siihen tölliraukkaan kai maailman elämä katsahtaa ainoan kerran ikiaikoina, tai ehkei koskaan.
Se oli jo aikoja sitte kadonnut hänen näkyvistään, kun hän vielä ajatteli, miten siellä niin kaukana maailmasta tultanee toimeen, hyvinkö vai huonosti.
Veturin vihellys hänet herätti, ajettiin asemalle. Hän kuuli kelloa soitettavan, näki ihmisten astuvan vaunuista ja vaunuihin, katseli konetta, joka seisoi toisilla kiskoilla, ja sitte lähdettiin taas liikkeelle entisellä kiireellä.
Tottumattomuus ajoon piti häntä valveella muutamat asemavälit, mutta sitte hän vähitellen nukkui, kun vaunuissa oli niin hiljaista ja hänen täytyi olla työttömänä, eikä hänellä ollut minkäänlaista tilaisuutta puheluun. Hän tointui vasta sitte, kun kaikki ovet temmattiin auki ja matkustajille ilmoitettiin, että pysähdyttäisiin muutama minuutti kauvemmin.
Useimmat astuivat ulos, hän yksin jäi nurkkaansa istumaan ja katseli avoimeen vaununoveen päin. Hän ilostui suuresti kun vanha akka hänelle tarjosi vettä, ja hämmästyi yhtä suuresti, kun hänen täytyi se maksaa. —
Pian palasivatkin matkustajat takaisin, vielä pureskellen, tai suuta pyyhkien. Pirkitta oli iloissaan siitä, ettei hän ollut astunut ulos, sillä totisesti tuo tuollainen hätäinen nielaseminen ei voinut tehdä kenellekään hyvää. Ja taas mentiin, kone pauhasi, rattaat rasasivat, maa huojui, tuo kaikki tuntui hänestä jo ilkeältä.
Ihmiset olivat reipastuneet, hän kuunteli heidän puhettansa, mutta junassa on aina paljon ihmisiä koolla, ja kun ne tietävät olevansa toisten huomion alaisina, niin ne käyttäytyvät ihan toisina, kuin he todellisuudessa ovat, useimmiten tuttavat puhuvat keskenään, ja jokainen ilmoittaa toiselle salaisuutta, jota hän ei julkisesti puhu kaikille.
Hän kuunteli vähäisen siellä missä kannatti, ja toisaalla taas ei sopinut kuunnella, koskei puhuttu hänelle. Eihän sitä ollut epäilemistä, miten kauvas hänen piti matkustaa, koska Wien oli viimeinen asema, jossa tietysti junan kiltisti täytyi lopullisestikin pysähtyä, mutta jokaisella asemalla hän uteliaana kohotti päätänsä ja päästi sen taas pettyneenä ja alistuvana painumaan alas, koskeivät nuo kauppalat tai pikkukaupungit kuitenkaan päässeet piirikaupungin rinnalle, vielä vähemmin sitte olisivat olleet tuhat kertaa niin suuret, niinkuin Kollingin Mikko oli vakuuttanut suurkaupungin olevan.
Jota likemmäksi Wieniä tultiin, sitä enemmän väkeä astui vaunuun. Se häntä jollakin tavalla lohdutti, että hän noitten muitten kanssa oli niin vaunuun sullottu, ettei siellä enää voinut löytyä kenellekään tilaa, sillä tämä matkan kestäminen kävi jo sietämättömäksi, sen täytyi pian loppua.