Ja se loppui. Yhä hitaammin, hitaammin juna kulki ja hiljaa se ajoi suuren asemakatoksen alle, vielä töytäys, nykäys, sitte se seisahtui, kaikki ovet auki ja ihmiset ulos. Pirkitta nousi kuin unessa ja antoi tungoksen tuuppia itseään ovea kohti. Hän pääsi ulos, oli tullut ilta, suunnaton rakennusten meri oli häntä ympäröimässä, lukemattomia kaasuliekkiä palamassa, äärettömän paljon ihmisiä juoksemassa hänen ohitsensa ja häntä vastaan, häntä ihan pyörrytti siinä seisoessa yksin suuressa, avarassa kaupungissa. Kyyneleet syöksyivät hänen silmiinsä. Mutta häntä hävetti, eikä hän ymmärtänyt miten hän saattoi olla noin nolo. Hänellähän oli kirje taskussa, tiesihän hän mihin hänen tuli mennä. Miksi hänen mielensä oli niin surkea? Hän mietti ja äkkiä naurahti iloisesti.
— Minähän en ole syönyt koko päivänä, minun on nälkä!
Ihan likellä oli ravintola. Ulkona taivas'alla seisoi pöytiä ja penkkejä, niinkuin maalla, vaikkeivät juuri yhtä höyläämättöminä, ja siellä istui ihmisiä syömässä, minkä jaksoivat. Pirkittakin istuutui sinne, lasku nousi niin korkeaksi että hän melkein säikähtyi, mutta hän ei siitä sentään välittänyt, sillä nyt hän taas oli iloinen ja reipas.
— Hyvänen aika, sanoi hän, — mikä ankara olento tuo nälkä sentään on, niin monen pahan alkuunpanija! Jumala varjelkoon jokaista hänestä ja auttakoot ihmiset toinen toistaan, missä vain voivat.
Edeskäyvän täytyi vielä sanoa hänelle, miten hän osaisi sille kadulle, joka oli luettavana kirjeen kuorella maalaistädiltä kaupungintädille, sitte hän nousi, ja nyt hän jo piti kaupungista enemmän, tuo valoisa, kirkas kaupunki miellytti häntä kaikkine komeuksineen, joita se hänelle näytti.
Silloin kun ei hän tietänyt tietä, kääntyi hän poliisin tai kaupunginlähetin puoleen, sillä hän ymmärsi, että ne olivat siinä juuri sitä varten, ja saivat siitä palkan, eivätkä siis voineet suuttua kysymyksestä.
Kolmas luku.
Tulo vielä rakkaampien sukulaisten luo. Kaupungintädin suuren setelirahan tähden Pirkitta katkaisee kaiken yhteyden heidän kanssaan ja asettuu elämään omilleen. On juoksusta menehtymäisillään. Palveluspaikkain Välitystoimistoja ja palveluspaikka ilman välitystä. Herra von Fischer.
Vähäisen kyseltyään, Pirkitta saapui kaidalle kadulle, joka muitten katujen rinnalla näytti kylläkin likaiselta, käytävällä vain oli epätasainen kivitys, ajotienä oli paljas maa; rappeutuneessa talossa, josta maali osaksi oli kadonnut, oli katumyymälä, jonka näytekaapissa oli jotakin jalkineentapaista ja sen yläpuolella ylvästeli kyltti kirjoituksineen: "Wenzel Zejdlhubr, kenkätarpeiden-tehtailija." Tyttö luki kyltin muutamaan kertaan ennenkuin hän suostui siihen, että "Zejdlhubr" saattoi olla "Zeidlhuber". Kenkätarpeiden-tehtailijan nimi ei oikeastaan suinkaan ollut Wenzel, vaan Kristian, mutta saksalaisessa Böhmissa asuva, samaa ammattia harjoittava serkku oli, hiukan uhraten ajan hengelle, antanut kääntää uudelle kylttitaululle tschekin kielellä kenkätarpeentehtailijankin ja lahjoittanut vanhan kyltin Kristianille, joka silloin matkusti siitä läpi. Tämä, joka hyvästä syystä vihasi kaikkia turhia menoja, mieltyi vieraskieliseen käännökseen ja uudennimiseen suojeluspyhäänsä.
Brigitta oli säikähtyneenä jäänyt seisomaan ulkopuolelle myymälää.