Mestari Kristian Zeidlhuber asui edullisella paikalla, sillä ajoittain saattoi olla kylläkin hyvä että hän asui niin syrjäisellä kadulla. Juuri oli hänen puodissaan ostaja, joka huusi niin äänekkäästi ja soimasi niin säälimättömästi tehtailijan tuotteita, että se muualla olisi synnyttänyt katumetelin. Äkkiä temmattiin puodin ovi auki; se oli pari kolme porrasta ylempänä katua, ja niiden yli karkasi mies. Häntä seurasi samalla kiireellä pikkunen mies, nahkaesiliina edessään, tapasi karkurin käsivarresta kiinni ja asetti alas hänen jalkainsa juureen kiiltävät, korkeavartiset saappaat.
— Teidän täytyy ne ottaa, herra yliluutnantti. Tilauksesta ne ovat tehdyt, eikä niissä ole mitään vikaa.
Se, jota näin oli puhuteltu, oli siviilipuvusta päättäen eläkettä nauttiva. Hän oli sangen pitkä mies, juuri niin paljon pitempi mestaria, kuin mestari oli korkeampi saappaanvarsia, jotka siivosti seisoivat käytävällä hänen edessään. Pitkä mies sivalsi sotaisia viiksiänsä ja heitti korkeudestaan ylenkatseellisen silmäyksen kenkätavaroihin.
— Eikö niissä ole mitään vikaa? huusi hän. — Eikö niistä puutu mitään, joista puuttuu kaikki kelvollisten saappaitten ehdot!? Seitsemän pitkää viikkoa on kestänyt saada valmiiksi nämät kummitukset, mutta tuhannessa vuodessa ette näe sitä päivää, että minä pukisin ne jalkaani! Jos te kulutatte niin paljon aikaa jokaiseen tilaukseen, jos te valmistatte vuodessa vain kolme paria saappaita ettekä voi sillä elää, voitteko te silloin valittaa, että liike menestyy huonosti? Valtion tulee auttaa, eikö niin? Te tahdotte korvausta menoistanne. Mistä? kysyn minä. Ehkä tälläisestä työstä? Pitääkö valtion antaa palkintoja liikavarpaista? Ovatko nämät nyt olevinaan saappaat? Ehkä espanjalaiset — —?
Mestari kielsi sen syytöksen, että hän olisi tyrkyttänyt tavaraansa, ja piti tämän jälkeen läsnäoloansa tarpeettomana. Vaieten hän poistui, ja jätti pelkästä kohteliaisuudesta puodin oven auki jälkeensä — omaksi vahingokseen.
Kiihkeä eläkkeennauttija piti kenkätarpeiden tehtailijan lähtöä vain häijyytenä, jota ei avoin ovikaan lieventänyt. Hän tarttui saappaisiin, joilla nahassansa oli enemmän kunniantuntoa, kuin niiden tekijällä, sillä alaspainunein varsin ne nöyrinä seisoivat hänen edessään, ja pitkän käsivartensa voimalla hän asetti saapasparin takaisin puotiin. Yhtä voimakkaasti ne taas heitettiin sieltä kadulle. Kiroten kyynärän pituudelta otti vanha soturi ne maasta, otti jokaisen saappaan erikseen, huiskasi sitä niinkuin linkoa ja lähetti sen hurjasti lentämään ampumalinjan halki puotiin. Jokainen heitto oli kuoleman isku. Mestari oli ajoissa paennut ja vaarallinen ostaja kääntyi menemään pois. Voimakkaat sanat ja herjaukset seurasivat tahtijärjesjestyksessä hänen askeleitaan ja muodostuivat siksi heliseväksi soitoksi, jonka kestäessä hän marssi pois.
Silloin Pirkitta uskalsi astua katupuotiin. Se oli suuri huone, puuseinällä jaettu kahteen yhtä suureen osaan. Seinän takana vallitsi pelonalainen hiljaisuus, itkeviä lapsia vain kuiskaten rauhoitettiin. Ala seinän tällä puolella oli ollut niin molempien laukausten vallassa, että se epäilemättä olisi ollut vahdilla varustettava. Muurille oven viereen oli oppipoika kyykistynyt. Niinkuin esiinlykättävä kalu, jolta pääsy takaisin on suljettu, näytti hän sen suojassa urhoollisesti odottavan loppuaan, eikä ollenkaan ajatellut, että vihollinen jo oli viskannut luotaan kaikki saappaansa.
— Hyvää iltaa, sanoi Pirkitta.
— Kristian, siellä on joku, sanoi naisääni seinän takaa.
Tähän antoi miesääni miehekkään julistuksen: