— Minä en nyt lähde. Katso sinä kuka se on.
Seinämän ovi avautui ja nainen, lapsi käsivarrella, astui ulos. Se oli epäilemättä maalaistädin sisar, siis itse kaupungintäti omassa persoonassaan.
— Mitä te haluatte?
— Oletteko te rouva Zeidlhuber?
— Olen.
— Siis suutelen kättänne, rouvatäti. Minä olen Leipoldin Pirkitta Sebensdorfista. Tiedättehän te, että olemme sukulaiset? Sulat terveiset käski, aktuarion rouva Brucker teille sanomaan ja tässä teille on kirje häneltä.
Sukulaissuhdetta mainitessa, rouva Zeidlhuber hämmästyi, niinkuin se, joka joko ei voi, tai ei tahdo muistaa; hän mahtoi kuulua noihin vaatimattomiin olentoihin, jotka joutuvat hämilleen, kun heidän taloonsa sattuu todistaja näkemään heidän onneansa ja varallisuuttansa. Hän antoi lapsen oppipojan käsiin, otti vastaan sisarensa kirjoituksen, astui rauhattomasti häilyvän kaasuliekin alle ja luki sen tarkasti.
Liekkipahanen voitti Pirkitan täydellisen myötätuntoisuuden, sillä palaminen mahtoi olla äärettömän rasittava tässä ummehtuneessa huoneessa, jossa hengittämistäkin vaivasi. Hän myönsi kaikessa hiljaisuudessa, että maalaissuutarin kotona näytti juuri samanlaiselta paitsi kaasuvalaistusta, mutta eihän sekään yksin luo kenkätarpeiden-tehdasta.
Korkeasukuinen rouva oli lukenut kirjeen loppuun, hän ojensi kätensä matkustavalle sisarensa tyttärelle, otti ystävällisesti mytyn hänen käsistään ja sanoi:
— Astu sisään!