Tämä pyyntö sai Pirkitan mielestä sisältöä vasta sitte, kun täti avasi seinämän oven. Sinne siis.
Seinäntakaista alaa täyttämässä oli ainoa makuusija sekä joitakuita tarpeellisempia huonekaluja, siellä oli tuo pikkunen mieskin nahkaesiliinassa ja ehkä kuuden vuoden vanha poika, joka Pirkitan tullessa pelästyneenä pakeni ulos puotiin.
— Kristian, sanoi rouva Zeidlhuber, — katso, tässä eräs sisarentyttäremme. Hän on sisareni Sebensdorfin koulunopettajan rouvan tytär ja toinen sisareni, aktuarion rouva, lähetti hänet tänne.
— Vai niin, vai niin, sepä hauska. Ehkä te kaunis lapseni tarvitsisitte rihmakenkiä tai gummikaistaleilla varustettuja — — —
Mestaritar heitti häneen moittivan katseen.
— Älä toki ole niin tyhmä, eihän hän nyt matkusta tuota pitkää matkaa Wieniin asti tilataksensa meiltä kenkiä. Hän hakee palveluspaikkaa täältä, ja ennenkuin hän sen saa, tarvitsee hän hyvää johtoa, ja hyvä on, että hän heti tuli ajatelleeksi sukulaisiansa. Me olemme pitävät häntä hyvänä luonamme.
Kristian mestari katseli ylenkatseellisesti tyttöön.
— Onko asian laita sellainen? No, jos sinulla on tilaa ja ruokaa hänelle antaa, niin voithan sinä pitää häntä täällä.
— Samaan läävään mahtuu paljon laupiaita lampaita, sanoi rouva ja tuuppasi häntä salaa vaikenemaan. — Se sopii erinomaisen hyvin, että hän nyt tuli, koska me pari päivää sitte panimme pois palvelustyttömme, sillä me pidämme aina palvelijan, mutta täällä Wienissä kansa on niin tylyä ja ylpeää, että kymmenestä täytyy ajaa pois yhdeksän jo ensimmäisenä viikkona. Koska sisareni kirjoittaa, miten sukkela ja kelpo tyttö hän on, sekä että häneltä nyt vain aluksi puuttuu tarpeellista ohjausta, niin luulen olevan parasta, että hän jää meille ensi ajaksi, eikö niin?
Hän silitti tytön poskea.