— Niin hän täällä meillä oppii ensimmäiset askareet, joita kaupungissa välttämättömästi vaaditaan. Kun minä sitte näen, miten hän käyttäytyy, toimitan minä itse hänelle hyvän palveluspaikan. Niin. Ja onhan hän niin ymmärtäväinen, että hän käsittää, ettei hän ilmaiseksi voi pyytää ruokaa, asuntoa ja ohjausta. Tuon kaiken hän saa meiltä halvemmalla, kuin mistään muualta.
Kristian mestari nyökäytti ystävällisesti päätään, mutta Pirkitta näytti sangen hämmästyneeltä. Asuminen kaupunkilaisen tädin luona ei ollenkaan näyttänyt häntä houkuttelevan, ja kun mainittiin, että hänen siitä vielä piti maksaa, silloin hänet valtasi halu nousta ylös ja juosta tiehensä, jonka hän varmaan olisi tehnytkin, jos hän vain tuossa suuressa kaupungissa olisi tullut toimeen.
— Se on siis päätetty, sanoivat mestari ja mestarin vaimo niinkuin samasta suusta.
— Niin, teidän keskenänne, ajatteli Pirkitta.
Hän tuli ajatelleeksi, olisiko yleensä tässä talossa hänellä jotakin opittavaa. Sitä hän aikoi kysyä, sekä ottaa selkoa siitä, mitä hänen tulisi tietää, miten kauvan hänen täällä täytyisi kestää ja miten paljon hänen oikeastaan tulisi maksaa, kun puodista samassa nousi kamala huuto.
Mestari ja mestarin vaimo syöksyivät ulos ja Pirkitta astui avoimelle ovelle.
Pieni poika uhkasi oppipoikaa terävällä naskalilla ja tämä piti edessään kilpenä lasta, jota hän sitä ennen oli pitänyt käsivarrellaan; sillaikaa kirkuivat voimiensa takaa sekä uhkaava että uhattu ja tahdoton kilpi.
— Hän pistelee minua, huusi oppipoika, — hän pistelee minua ja jollen minä anna hänen pistää, niin hän pistelee nahkoja.
— Sinä lurjus, sanoi mestari, — kyllähän minä tiedän, että siitä aina syytetään pienokaista, kun sinä itse hävität nahkaa.
Mestarin vaimo otti lapsen oppipojalta ja mestari löi häntä, kunnes molemmat väsyneinä ja yhtaikaa, lopettivat lyömiset ja ulvonnat.