Oppipoika konttasi vavisten nurkkaan, vanhemmat astuivat takaisin vajaan ja pikku poikanen liittyi heihin, terävä naskali yhäkin käsissään.
— Anna minun pistää, sanoi lapsi, — taikka minä taas huudan, ja isä tulee sinua lyömään vielä enemmän.
Tuo ilkeä olento tiesi, ettei hänen uhrinsa uskaltanut hiiskahtaakkaan, vaan täytyi tyytyä kaikkeen.
Ilkikurinen lapsi likentyi herttaisesti poika raukkaa, hän näytti häntä hyväilevän, mutta äkkiä hän pisti terävän aseen hänen sääreensä ja naurahti iloisesti, kun oppipoika tuskasta vavahti, uskaltamatta ääneen huutaa. Hän tahtoi vielä tarttua poikaan, joka meni häntä pakoon, kun Pirkitta, äkäisyydestä tulipunaisena huusi:
— Jätätkö hänet rauhaan, sinä ilkiö!
— Mikä siellä on? kysyi mestarin vaimo.
— Mikäkö on? vastasi suuttuneena tyttö, — teidän poikanne pistää oppipoikaa naskalilla.
— Mutta hyvä Jumala hänhän vielä on lapsi, sanoi rouvatäti.
— Silloin te kasvatatte häntä huonosti, ja saatte hänestä vielä hyviä kokea, jos te sallitte hänen karata ihmisten kimppuun kaikilla aseilla, jotka vain hänen käteensä sattuvat.
— No, no, murahti mestari, — tuollaisen oppipojan toki täytyy tottua sellaiseen.