— Niinkö? Voitteko te omalletunnollenne ja niille ihmisille, joitten poika hän on, tehdä tiliä siitä, ettette te talossanne kohtele häntä paremmin kuin koiraa, jota lapset saavat kiusata, sen sijaan että te todenteolla opettaisitte hänelle ammattinne? Hyi, en minä antaisi lasteni noin ajan kuluksi rääkätä luontokappalettakaan.
— Noin ajattelette yksin te talonpojat, sanoi mestari järeästi.
Mutta mestarin vaimo läksi ulos, antoi lapselleen pari nykäystä ja puristi hiukan kovakouraisesti sitä kädestä, seinän takana. Poika katseli häntä uhkamielellä, hän ei pitänyt tätä menettelyä rangaistuksena, vaan näytti päin vastoin sangen hämmästyneeltä siitä, että hänen viatonta leikkiänsä käsitettiin näin uudella tavalla. Kyllä hän hyvin huomasi, ketä hänen oli kiittäminen näistä saaduista, tuntuvista nuhteista, ja pisti ulos kielensä Pirkittaa kohti.
Tämä kääntyi suuttuneena pois ja puhui äänellä, joka tuntuvasti ilmoitti hänen päätöksensä vastakkaiksi mestarin rouvan päätösten kanssa:
— Minä teiltä kysyisin sitä, mitä tässä vasta puhuimme. Mitä minä oikeastaan opin teillä?
— Kaikkia mitä sinun tarvitsee tietää, voidaksesi ruveta hyvään palvelukseen, sanoi rouva ystävällisesti. — Itse minä monta vuotta olin kyökkipiikana suuressa talossa ja sieltä minä jouduin naimisiinkin.
Mestari nyökäytti päätänsä vahvistukseksi, ja hymähti merkitsevästi tytölle, ikäänkuin hän olisi tahtonut antaa tytön ymmärtää, että täällä oli enemmän opittavaa, kuin hän luulikaan.
— Kuinka kauvan se kestää? kysyi tyttö.
— No tietysti sen mukaan, kuin jokainen oppii, sen mukaan kuin jokainen ymmärtää, lyhyemmän tai pitemmän ajan.
— Ja mitä minun pitäisi maksaa teille?