Pormestari oli saapunut tilalleen ja oli jo hetkisen ajan istunut kirjoituskamarissaan, kun lyhyt koputus sai hänet kohottamaan silmänsä. Odottamatta vastausta, Risto avasi oven ja veti sen lukkoon perässään.
— Suutelen kättänne, pormestari, sanoi hän.
Vanhus heitti häneen vihaisen katseen.
— Sinäkö? Mitä sinä sitte tahdot?
Hän silitti oikealla kädellä otsaansa ja puhui sitte levollisemmin, vaikka se kuuluikin yhtä epäystävälliseltä:
— Vai oletko sinä taas pystyssä? Kyllähän minä olisin sen saanut tietää muualtakin tarpeeksi ajoissa, voidakseni lähettää sinua hakemaan, jos sinua johonkin tarvitsin. Olisitpa voinut odottaa siihen asti.
— No, eihän se mitään, samahan se, koska minä nyt olen tässä.
Onnittelen vielä — — —
— Miksi?
— Häitten johdosta. Olipa sinulla kiire saada tyttäresi huntuun.
— Eikö hän sitte muka ole siinä ijässä! Sinulla mokomallahan kiire oli hämmästyttämään — sinä joka toit huonoa esimerkkiä talooni!