Hämmästyneenä pormestari kohotti katseensa. Paperisakset pojan käsissä työskentelivät yhä kiihkeämmin.
— Sinähän toki olet holhooja.
— Minä en vähääkään välitä sinusta, enkä siitä mikä nyt seuraa, huusi vanhus, — äläkä minun talossani ja minun kasvojeni edessä harjoita sopimattomuuksia, sitä minä en kärsi!
Hän riisti sakset hänen käsistään ja heitti ne pöydälle.
— Olet oikeassa, sanoi poika arasti kyykistyen kokoon. — Sellainen menettely ei kahdenkesken kelpaa; kun on rikkonut, niin sen mielellään kantaa huoneesta ulos ihmisten joukkoon. Ajatuksiisi ja sanoihisi nähden olet oikeassa, mutta nyrkkejäsi sinä et saa käyttää, silloin sinä sullot liian jykevästi.
— Minä sitä kadun enemmän kuin saatan lausua, että päästin kiivauden voittamaan mieleni ja siten annoin sinun viedä edun itseltäni.
— Sovitaan pois. Minä olin ajattelematon ennen sinua. Korvatkoot nyt toisiaan. Tiedänhän minä etten saa sinulta vaatia mitään ystävyyttä, mutta odotan, etten myöskään vihamieltä. Ei suinkaan se sinua vahingoita, jos annat minun jäädä näille maille ja hankit minulle asuttavaksi maakappaleen, joka ei sinulle maksa kreutserirahaakaan?
Pormestari pudisti päätänsä.
— Minä en sinua ymmärrä, ja yhdentekevähän on minulle, jäätkö sinä tänne vai menetkö pois. Ja jos minä noin tietäisin hankkia maakappaleita, jonne voitaisiin asettua asumaan, eivätkä ne maksaisi kreutseriäkään, silloin tietysti itse ottaisin niitä niin paljon kuin niitä olisi otettavissa.
— No, sen helposti ymmärtää. Anna minulle Pirkitta vaimoksi, ja minä tyydyn hänen äitinsä asuntoon.