Hitaasti täti kulki hämmästyneitten sivutse. He eivät olleet muistaneet, että tie hänen makuuhuoneeseensa kävi tämän huoneen läpi.
— Voi kauhu! sanoi Iida.
Ketju aukeni. Ääneti he painoivat toinen toistensa käsiä ja erosivat.
Yksi neideistä oli pantu tädille yökumppaliksi, jotta joku olisi läsnä, jos hän jotakin tarvitsisi. Mutta yö oli vanhalle neidille hyvin rauhaton. Yhtämittaa hän heräsi, pyysi milloin sitä, milloin tätä, joko lasia vettä, tai että avattaisiin ikkuna, joka sitte taas oli suljettava. Hänen sisarentyttärensä valitti seuraavana aamuna kovaa päänkivistystä.
Kustavikin sai sinä yönä unta myöhemmin kuin tavallisesti. Mutta Pirkitta meni levollisena vuoteeseensa, hän ei sanoillaan ollut tarkoittanut pahaa, hän olisi voinut ne lausua hänelle vasten naamaa. Ja tädin päätöstä, tulkoon se kummoiseksi tahansa, hän piti kohtalon sormen viittauksena.
Seuraavana aamuna täti näytti hyvin kylmältä tyttöä kohtaan. Kustavi odotti tilaisuutta ollakseen kahdenkesken hänen kanssansa. Silloin hän otti hänen kalpean kätensä ja suuteli sitä.
— Me olemme aina, niin kauvas kuin minä muistan, eläneet parhaassa sovussa. Muuttuuko se nyt, kun se minuun kipeimmin koskisi, täti?
— Niin hyvä lapseni, me olemme aina eläneet parhaimmassa sovussa, ja arvelen, että olemme sitä tekevät vastedeskin! Tiedätkö, meihin naisiin tarttuu välistä tuollaista pientä kiukkua, äläkä siitä hämmästy, että minäkin sallin sellaista; olethan sinä kuullut että yksin jääminen on maksanut minulle vaivaakin! Ei kukaan mielellään ota vastaan sääliä toiselta. Mutta ei sinun siltä tarvitse muuttaa mieltäsi, nai tyttö, hänellä on hyvä sydän ja järkeä juuri sen verran, että te miehet saatatte pitää hänestä, ja hän teistä.
— Ja ettekö te tahtoisi sanoa hänelle itselleen paria suosiollista sanaa?
— En nyt. En ole sillä tuulella. Mutta sitte kun menen pois, saat sinä tuoda hänet vaunuille. Vielä yksi seikka! Niin pian kuin tyttö käy morsiamestasi, lienee sopivinta ja parasta lähettää hänet pois talosta, jossa hän siihen saakka on palvellut. Lähetä hänet lapsen kanssa joksikin ajaksi maalle, minun luokseni.