Kustavi ei päässyt kiittämään, sillä hänen sisarensa tulivat väliin, ja puheen jatkaminen tuli mahdottomaksi.
Pirkittaa ei ollenkaan oltu kysytty, jonkatähden hän oli mennyt puutarhaan Leenan kanssa. Nyt hänen jo täytyi uskoa, että vanha neiti oli loukkaantunut hänen eilisistä sanoistaan; silloin hänelle oli tehty pahaa, ja se suretti Pirkittaa.
Päivällisaikaan tuli Kustavi puutarhan aidalle.
— Pirkitta, täti lähtee.
— Joko?
— Tulkaa!
Hän ja lapsi tulivat vaunuille; kun täti oli lausunut jäähyväiset kaikille, viittasi hän Pirkitankin luoksensa ja sanoi hänelle:
— Sinä olet hyvä lapsi ja Kustavi on kelpo poika. Tämän maailman vähästä hyvyydestä lienee toki parasta se, että kaksi, jotka sopivat yhteen, saavat toisensa. Pitäisin sitä syntinä jos kaksi sellaista eroitettaisiin. Sopikaa nyt loput keskenänne, minä annan teille siunaukseni!
Vielä hän ystävällisesti nyökäytti päätään kaikille; sitte vaunut vierivät pois. Mutta Kustavi tarttui Pirkitan käteen ja vei hänet takaisin puutarhaan.
Lapsi tepasteli nurmikossa, äänettöminä he sitä katselivat hetkisen, sitte he kääntyivät ja kävelivät pari askelta rinnatusten; villin viiniköynnöksen lehvät värisivät heikosti, heidän seisahtuessaan sen viereen.