Hän tarttui tytön molempiin käsiin pidelläkseen häntä niin, että hän saattoi katsella hänen silmiinsä.
— Täti ei siis pane vastaan, vastatkaa nyt kysymykseen: tahdotteko tulla vaimokseni?
Peittääkseen hehkuvat poskensa, tyttö painoi alas päänsä ja hiljaa mutta totisesti, lujasti, ikäänkuin pyhää lupausta hän lausui:
— Minä tahdon!
Nuori mies tunsi käsissään hänen kädenpuristuksensa ikäänkuin hän nyt vasta olisi sen hänelle antanut.
Silloin hän veti hänet rinnalleen, suuteli hänen otsaansa, pää vaipui nojaamaan hänen olkapäätänsä vastaan.
Kuinka se Leena sentään oli hienotunteinen lapsi! Hän ei ollenkaan huomannut sellaista, jota hänen ei tullut huomata. Jo aikoja sitten hän oli heittäytynyt nurmelle pitkäkseen ja leikitteli unenpöppörössä heinikolla.
Pirkitta keikahutti päätänsä taappäin ja katsahti Kustaviin. Ja hän näki taas tuon tummanruskean, vapaan silmän, joka oli hänet lumonnut. Tyttö hymyili.
— Jotakin minä sinulta pyytäisin.
— Mitä kultaseni? Sano!