"Löiväthän hekin, mutta eivät niin paljon kuin isä Aamos. Muutamat heistä olivat hyviä minua kohtaan; he antoivat minulle ruokaa ja panivat minut istumaan eteensä hevosen selkään. He kulkivat monen maan läpi ja veivät minut mukanaan. Minä itkin kauan isää, äitiä ja veljeäni. Pitkän ajan olin heidän luonaan. He vaativat minua tanssimaan ja olemaan iloisena, mutta sitä en voinut. Kuulin kerran heidän puhuvan suuresta tappelusta, ja sitten he äkkipäätä lähtivät matkaan. He olivat kyltyneet minuun ja jättivät minut jälelle, yöllä kun nukuin. Aamulla herätessäni he olivat poissa, ja minä olin yksin. Silloin tuli juutalainen ja vei minut kanssansa, vaikka koetin vastustaa."
"Mitä juutalainen pani sinut tekemään?" kysyi kuningatar.
"Kesällä vaati hän minua marjoja poimimaan ja myymään sekä kerjäämään. Myöskin tahtoi hän minua ottamaan muitten tavaraa ja antamaan hänelle, ja ellen sitä tehnyt, niin hän löi minua pajuvitsoilla. Silloinkin hän löi, kun en tarpeeksi hänelle kerjännyt. Usein sain koko päivät nähdä nälkää, kun ei ollut muuta syötävää kuin juuria vainioilta ja marjoja metsästä, enkä niitäkään aina saanut. Ja minä olin niin kovin väsynyt, niin väsynyt. Ellen jaksanut häntä seurata, löi hän minua jälleen. Eräänä päivänä hän löi ja tyrkkäsi minua niin, että kaaduin ja iskin pääni terävään kiveen. Hän laahasi minut pimeään luolaan, ja minä olin niin kovin kipeä. Luulin kuolevani, ja olin iloinen siitä. Silloin tulit sinä, oi kuningatar!"
Jota kauemmin Waltrud puhui, sitä vilkkaammaksi hänen äänensä muuttui. Viimeisiä sanoja sanoessaan hän joutui valtavaan liikutukseen, lankesi kuningattaren jalkojen juureen ja syleili hänen polviansa.
"Nouse ylös, lapseni", sanoi Bertha järkytetyin mielin. "Täynnä kärsimystä on sinun lyhyt elämäsi ollut. Paljon tuskaa on suuri taivaan Jumala sallinut osaksesi, mutta nyt hän on sinut pelastanut. Oletko häntä kiittänyt?"
"En", sanoi tyttö. "Paha Aamos ja hunnit ovat minua kiusanneet, ja sinä, kuningatar, olet pelastanut minut, eikä suuri taivaan Jumala. Häntä ei Waltrud raukka tunne; kuinka voisin häntä kiittää?"
"Mutta suuri Jumala taivaassa tuntee hyvin Waltrud raukan", sanoi kuningatar vakuuttavalla äänellä. "Hän tuntee jokaisen linnunkin taivaan alla ja pitää siitä huolen; kuinka hän ei ottaisi huomaansa kurjuuteen jäänyttä ihmislasta, jolla ei ole isää eikä äitiä? Usko minua, kun sanon, että hän tuntee sinut ja pitää sinusta huolen. Kirjojen kirjassa se on kirjoitettuna."
Hän laski kätensä latinalaisen raamattunsa päälle, joka oli hänen edessään. Pelokkaasti tyttö katsoi tuota kummallista kirjaa.
"Kerrotaan, että kirja voi puhua", kuiskasi hän, "onko se totta?"
Vastauksen sijasta Bertha aukaisi raamatun. "Kuuleppas nyt", sanoi hän, "minä luen sinulle, mitä tässä sanotaan."