"Kerro", pyysi Adelheid. "Kerro minulle enemmän itsestäsi, sillä minä pidän sinusta."
Hän silitti hyväilevästi toverinsa kättä. Tytön suupielet värähtelivät, ja hänen silmänsä säihkyivät puolittain ujosta ihmettelystä ja puolittain kiitollisuudesta, kun hän katsoi lapseen. Sitten hän sanoi: "Tahdon kertoa. Isä ja äiti olivat vapaita ihmisiä. He viljelivät maata, joka kuului taloomme; sitä oli paljon, ja Bertram veli auttoi heitä. Silloin hunnit tulivat, tappoivat heidät ja polttivat talomme. Koko karjamme he ryöstivät, ja heidän hevosensa sotkivat viljamme. Minä istuin piiloutuneena ontossa puussa. Seuraavana päivänä he löysivät minut ja veivät minut mukanaan."
"Entä mihin joutui veljesi Bertram?"
"Hän oli suuri ja vahva ja asettui isän eteen suojellaksensa häntä, mutta silloin he löivät hänet maahan ja tappoivat isän ja sitten vielä äidinkin."
Tyttö puhui heikolla ja toivottomalla äänellä, ikäänkuin hän olisi väsynyt elämään.
"Waltrud parka!" huudahti Adelheid säälivästi.
Tyttö jatkoi: "Illalla pimeän tullen, kun kaikki oli hiljaista, hiivin minä ulos puustani ja rupesin etsimään isää ja äitiä. Löysin heidän kuolleet ruumiinsa, mutta en löytänyt Bertramia. Kauan, kauan etsin häntä, mutta turhaa se oli. Silloin minä itkin ja ryömin jälleen puuhuni ja nukuin, sillä minä olin väsynyt ja vielä sangen pieni. Näin unta, että he olivat laahanneet veikon pois, ja myöhemmin olen monta kertaa nähnyt unta Bertramista ja uskon hänen elävän."
"Sittekö ne pahat hunnit löysivät sinut?"
"Löysivät, seuraavana aamuna. Monet palasivat katsomaan, olisiko jossakin aarteita kätkössä, ja he osuivat myöskin sen ontelon puun luo, jossa minä olin. He vetivät minut esiin, ja minä vapisin pelosta."
"Waltrud parka! Löivätkö he sinua?"