Tämä oli Waltrudin ensimmäinen opintotunti. Siitä päivästä alkoi hänelle järjestyksellinen elämä. Ahkerasti täytyi hänen auttaa kotitoimissa. Hän oli reipas ja teki mielellään työnsä. Samalla hän tuli terveeksi ja voimakkaaksi, niin että pian tuskin saattoi hänessä tuntea luolasta tuotua tyttöä. Hämärän saapuessa hän tuli värttinöineen kuningattaren luo, joka opetti häntä kehräämään, ja myöskin pieni Adelheid koetti kilvalla oppia tätä jaloa taitoa. Silloin kuningatar kertoi kertomuksia tuosta suuresta kirjasta, ja mielenkiinnolla Waltrud kuunteli hänen selityksiään. Hän ei paljon puhunut, mutta silmänsä ilmaisivat, miten sanat tunkivat hänen sydämmeensä. Kävellessään ulkona käsi kädessä Adelheidin kanssa hänen oli helppo olla avomielinen, ja hän rupesi kyselemään monesta asiasta, jota hän ei ollut vielä käsittänyt.
Waltrud piti itseään kuninkaantyttären palvelijattarena. Kiitollisessa sydämmessään hän lupasi, ettei hän milloinkaan jättäisi hallitsijatartansa. Äiti näki, miten lapset pitivät toisistaan, ja antoi heidän olla rauhassa. Hänen tarkka silmänsä oli havainnut, että Waltrudilla oli uskollinen, luotettava mieli.
Onnellisimmat olivat molemmat lapset silloin, kuin kuningatar otti heidät mukaansa, käydessään alamaistensa luona rakkauden ja hyväntekeväisyyden asioilla. Pojat sitä vastoin jäivät kirjojensa ääreen. Iloisina tytöt kulkivat eteenpäin kuningattaren valkoisen hevosen rinnalla, jota Wernheri talutti, ja kuuntelivat ahkerasti kehräävän ratsastajattaren ystävällisiä sanoja. Taikkapa he juoksentelivat edellä, Adelheid lapsellisesti riemastuneena, Waltrud levollisempana ja vakavampana, mutta kuitenkin iloisena. Ei kukaan ollut metsiin ja niittyihin niin perehtynyt kuin hän. Paljon kasveja hän tunsi ja tiesi niitten parantavat ominaisuudet. Vähäpätöisimmistä kukista ja ruohoista hän osasi sommitella kokoon vihkoja, seppeleitä ja muita koristeita, jotka miellyttivät itse kuningatartakin. Adelheid ihaili hänen pajuvalmisteitaan, monenlaisia koreja, erimuotoisia ja erisuuruisia, eikä hänellä ollut mitään rauhaa, ennenkuin oli oppinut palmikoimaan samanlaisia ja sai näyttää ensimmäisen hyvin tehdyn taideteoksen äidilleen.
"Tänään lähdemme tapaamaan paimentyttöä Giselaa ja hänen äitiänsä", sanoi Bertha eräänä aamuna. Hän oli juuri laskenut luotansa viimeiset monista avunpyytäjistä, joita määrätyllä ajalla joka aamu saapui linnaan saamaan kuningattarelta lohdutusta, rohkaisua ja aineellista tukea.
Paimentytön asunto ei ollut kaukana, ja ilma oli kirkas, joten lapset saattoivat kulkea jalkaisin. Kuningatar istui valkoisen hevosensa selässä, jota Wernheri talutti, kehräten tapansa mukaan. Tie kulki pitkin metsän syrjää, ja lapset poimivat kukkia ja marjoja. Waltrud oli tavallista vakavampi; hänen ajatuksensa näyttivät kiitävän kauas. Kumppaninsa iloisiin leikkipuheisiin hän vastasi ystävällisin katsein, mutta vaipui jälleen äänettömyyteen.
"Mitä sinä ajattelet, Waltrud?" kysyi Adelheid vihdoin. "Ajatteletko
Bertramia?"
He puhuivat usein keskenään Bertramista, kadonneesta veljestä. Mutta
Waltrud vain pudisti päätään.
"En Bertramia", sanoi hän hitaasti, "vaan juutalaista Aamosta". Ja hänen silmänsä välähtivät.
"Älä ajattele sitä pahaa miestä, hän ei koskaan tule tänne. Pelkäätkö häntä?"
"En, en pelkää häntä. Äitisi minua kyllä varjelee."