"Miksi siis ajattelet sitä pahaa miestä?" kysyi jälleen pieni kumppani.
"Hän oli kovin paha, — oi, sinä et tiedä, kuinka paha hän oli, ja minä vihaan häntä", sanoi hän tavattoman kiivaasti.
Adelheidin ruskeat silmät täyttyivät kyynelillä. Sellaisena hän ei vielä milloinkaan ollut Waltrudia nähnyt.
"Mutta sinä et saa vihata häntä", sanoi Adelheid murheellisena. "Rakas Vapahtajamme ei vihannut niitä pahoja miehiä, jotka naulasivat hänet ristinpuuhun."
"Niin, sepä se juuri on", vastasi tyttö, "sitä minä en voi ymmärtää. He löivät häntä vielä paljon enemmän kuin juutalainen löi minua. Luin eilen siitä suuresta kirjasta, että hän vielä rukoilikin niitten pahojen ihmisten puolesta: Isä, anna heille anteeksi. Luettuani sen en voi olla sitä ajattelematta. En saata sitä ymmärtää. Ja onhan se kai kuitenkin aivan totta, vai kuinka?"
"Kaikki on totta, mitä raamatussa kerrotaan", vastasi Adelheid varmana.
"Samaa sanoi kuningatarkin. Ja hän rakasti noita pahoja ihmisiä, — Jeesus nimittäin. Kun minä eilen luin siitä, lensivät ajatukseni juutalaiseen. Minä en voi häntä rakastaa, vaikka tahtoisinkin", sanoi hän surullisena.
Lapset eivät innossaan huomanneet, että äiti oli heitä aivan lähellä, niin että hän oli kuullut heidän viimeiset sanansa. Osaaottavasti hän katsoi Waltrudiin.
"Tule tänne, lapsi", pyysi hän ystävällisesti.
Waltrud totteli.