Mutta kerran tuli päivä, jolloin hiljainen kulkue astui esiin metsästä. Siinä oli jono köyryssä kulkevia ihmisiä, joitten kasvot olivat synkät ja mieli järkkynyt. He kantoivat oksista kyhättyjä paareja, joilla kuningas makasi kuolettavasti haavoitettuna. Hän oli pudonnut kalliolta, ja se tapaturma oli tehnyt lopun rakastetun valtiaan elämästä. Berthan helmassa hän veti viimeisen henkäyksensä. Tämä rohkeamielinen nainen oli itsensä unohtaen syrjäyttänyt oman tuskansa, lohduttaaksensa kuolevaa puolisoansa pyhän evankeliumin sanoilla ja siten evästääksensä häntä kotimatkalle.
Nyt vallitsi hiljaisuus linnassa, jossa kuukausimääriä ilo ja riemu oli vallinnut. Kovimmin oli tämä tapaus koskenut kuningattareen. Mutta hänellä oli voimakas sydän, voimakas Jumalan armosta, johon hän tiesi turvata. Hän ei milloinkaan voinut unhottaa, miten köyhässä mökissä makaava halvaantunut nainen kärsimysten kautta oli tullut lähemmäksi Jumalaa ja hiljaa alistui taivaallisen Isänsä tahtoon. Olisiko hän tuota vaimo raukkaa heikompi?
Vielä suuremmalla huolella kuin tähän asti hän nyt kasvatti lapsiansa, kun hänen täytyi hoitaa sekä isän että äidin tehtävät. Mutta tulisen, tarmokkaan Konradin puolesta hän pelkäsi. Hänen, tulevan hallitsijan, piti ensin oppia hallitsemaan. Monena unettomana yönä uskollinen äiti makasi hereillä surujen ja huolten vaivaamana, rukoillen: "Neuvo ja auta minua, taivaan Herra!"
Maan kreivit ja muut jalosukuiset herrat tulivat käymään kuningattaren luona, ottaaksensa osaa hänen suruunsa, kuten sanoivat. Mutta he tulivat oikeastaan antaaksensa hyviä tai huonoja neuvoja Konrad pojan suhteen ja kehoittaaksensa kuningatarta asettamaan hänelle holhoojakunnan, jotta hän maan jalosukuisilta saisi hallitustaidon opetusta. Mutta nämä ehdotukset eivät olleet kuningattarelle mieluisia. Hänellä oli toiset tuumat.
Taaskin oli kevät. Colombierin linnassa varustauduttiin ottamaan vastaan ylhäisiä vieraita, joiden oli määrä saapua pohjoisesta päin Solothurnin tietä pitkin. Keitä he olivat, sitä ei tietänyt kukaan muu kuin kuningatar ja hänen uskollinen ystävänsä Lausannen piispa. Ylhäinen vieras oli nimittäin pyytänyt, ettei mitään julkista vastaanottoa valmistettaisi hänelle. Ainoastaan piispan piti miehineen ratsastaa häntä vastaan, niin oli päätetty, ja varmaa tietä viedä hänet Colombieriin.
Konrad odotti malttamattomana. Hänestä ja hänen vastaisesta kasvatuksestaan oli lähimpinä päivinä päätettävä, sen hän tiesi. Hän aavisti myöskin, että se mies, jonka kanssa äiti tahtoi neuvotella ja jota hän halusi poikansa holhoojaksi, varmaan oli etevä ja mahtava henkilö. Ehkäpä joku ruhtinas Saksenin kuningassuvusta? Kenties itse nuori Otto kuningas? Vasta muutaman vuoden hän oli käyttänyt valtikkaa ja kruunua, mutta jo oli moni kuljeksiva laulaja vienyt maineen hänen voimastaan ja viisaudestaan aina Burgundiin saakka. Hän kuului olevan yhtä rohkeamielinen kuin isänsäkin, mainehikas Henrik; jopa moni kehui häntä vielä enemmän. Mutta ei hän kuitenkaan voinut olla suurempi ja mahtavampi Henrikiä, jonka edessä hunnitkin vapisivat, niin tuumasi poika. Joka tapauksessa hänen nuori sydämmensä hehkuvasti ihaili Otto kuningasta; sen kuningatar hyvin tiesi.
Kun nyt piispan lähettämät sanansaattajat saapuivat ilmoittamaan vieraitten tulosta, kertoi äiti lapsilleen, että vieras oli itse Otto kuningas, korkein ja mahtavin herra koko kristikunnassa. Hän jutteli heille, mitä hän Schwabenissa oli kuullut kuninkaasta tämän vielä ollessa nuorukaisena, ja miten lasten äidinisä, herttua Burkhard, uskollisesti oli kiintynyt Oton isään Henrikiin, vaikka ensin olikin häntä vastustanut. Lapset kuuntelivat mielenkiinnolla kertomusta, pyytäen jatkoa. Ja äiti kertoi, miten hänen isänsä oli lähtenyt Henrikin kanssa saaliinhimoisia slaavilaisia vastaan Haveljoelle, sekä miten he keskitalvella olivat menneet jäätyneen joen yli ja vallanneet heidän linnansa Brennaborgin. Äiti puhui myöskin siitä suuresta taistelusta, jossa kuningas Henrik löi unkarilaiset ja pyhä miekka kädessään ja arkkienkeli Mikaelin lippu sivullaan järjesteli joukkojaan, rukoili heidän kanssaan ja sitten meni rohkeamielisenä vihollisia vastaan, sekä miten hän täydellisen voiton saatuaan lankesi polvilleen koko sotajoukkonsa kanssa ja kiitti suurta taivaan Herraa.
Lasten silmät loistivat.
"Siis hän nyt on taivaassa", sanoi Adelheid.
"Hän oli hurskas mies ja rakasti kallista evankeliumia. Siksi hän nukkuikin rauhassa kuolemaan, kun hänen loppunsa tuli. Hän rakensi hävitetyt kirkot ja auttoi köyhiä, joilta julmat unkarilaiset olivat ryöstäneet tai hävittäneet kaiken omaisuuden."