Nyt kuningatar nauroi, sanoen: "Paimentyttö tuli ensiksi ja on kuten Jaakob ottanut siunaukseni. Mutta jatkakaa työtänne, koettakaa parastanne ja rukoilkaa myös, niin ei teiltä milloinkaan puutu Herran siunausta".
Ystävällisesti noikaten heille hän lähti sieltä, jättäen linnan naiset hämmästyneinä ja pettyneinä katsomaan hänen jälkeensä.
Waltrud oli ääneti kuunnellut äskeistä keskustelua ja kulki nyt miettiväisenä Adelheidin rinnalla. Hänestä joskus tuntui melkein kuin hän näkisi unta. Uusi elämä oli herännyt hänessä. Oi, miten hyvä Bertha rouva oli, ja miten viisas! Hän oli sanomattoman kiitollinen hyväntekijättärellensä. Samalla hänen sielunsa silmien eteen kuvastui mies, joka ristillä riippuen rukoili vihollistensa puolesta. Ja oppimaton tyttö tunsi ensi kerran sydämmensä syvyydessä, että tuo mies oli tehnyt hänenkin hyväksensä vielä paljon enemmän kuin jalo kuningatar, ja että hänen rakkautensa oli monin verroin suurempi; ja hänessä heräsi lapsellinen halu ja kaipuu saada häntä palvella ja elää hänen mielensä mukaan.
NELJÄS LUKU
Aika rientää
Vuosi oli kulunut loppuun. Siunaus kuningattaren hiljaisesta ja uskollisesta hallituksesta tuli yhä tuntuvammaksi maassa, mutta varsinkin hänen omassa kodissaan. Adelheid kasvoi suloudessa ja hyveissä hurskaan äitinsä kasvattamana, pojat olivat ahkeria lukemaan ja Waltrud oli muuttunut niin, ettei häntä entiseen verraten olisi tuntenut samaksi. Hän oli tullut suureksi ja vahvaksi ja näytti kukoistavalta punaposkineen ja kullanhohtavine vaaleine palmikkoineen. Puheliaisuus ei enemmän kuin ennenkään ollut hänen ominaisuuksiaan, mutta ahkerasti hän toimi tehtävissään, ja hänen siniset silmänsä loistivat ilosta. Kuninkaantyttärelle hän oli tullut välttämättömäksi toveriksi, eikä kuningatarkaan mielellään olisi antanut häntä pois.
Silloin tuli tieto, että pitkä sota, jota italialaisten kanssa käytiin, oli loppunut. Rudolf kuningas oli auttanut appeansa Burkhardia kukistamaan heitä rangaistukseksi heidän rosvohyökkäyksistänsä Schwabeniin. Suuri oli ilo, kun tämä sanoma saapui — nyt siis vihdoinkin kuningas tulisi kotiin!
Malttamattomuudella odotettiin kunniarikasta voittajaa kotiin linnaan, ja pojat uneksivat öin ja päivin voitoista ja sankaritöistä. Ja odotettu saapui, suuri saattue mukanansa. Uljaana, ryhdikkäänä hän istui ratsunsa selässä, sankarina muodoltaankin, ja poikien oli syytä ylpeillä sellaisesta isästä. Mutta kuningas näytti surulliselta ja vakaalta, kun hän syleili puolisoansa, sillä hänen täytyi tuoda se surullinen sanoma, että kuningattaren isä, herttua Burkhard, oli kuollut voitokkaan taistelun jälkeen, kavalan salamurhaajan käden kautta. Jalon kuningattaren iloon puolison palaamisesta sekaantui siis isän kuoleman tuottama suru.
Elämä Colombierissa tuli nyt vilkkaammaksi kuin ennen. Joka päivä lähti maan hallitsija retkille ympäristöön, tarkastaen kaupunkeja ja kyliä, luostareita ja mökkejä. Terävin katsein hän tutki, missä jotakin oli epäkunnossa ja missä oli puutetta ja hätää. Kuten lempeä isä hän piti huolta hätääkärsivistä. Kerran viikossa hän istui tuomarina, kuninkaallinen valtikka kädessä, ja jokainen, jolla oli asioita toisen kanssa ratkaistavana, sai tulla esittämään niitä kuninkaalle, joka tuomitsi viisaasti ja oikeudenmukaisesti. Iloiten kuningas näki, miten hänen puolisonsa, jalo Bertha, kaikkialla jo oli paljon saanut aikaan parannusta maan hyväksi, ja hän tunsi itsensä onnelliseksi, kun hän nyt vihdoin taas sai olla kotona.
Pojillekin oli nyt tullut onnellinen aika. Burkhardkin, joka tavallisesti mielellään istui kirjojen ääressä, lähti nyt innostuneena mukaan, kun jahtitorvea toitotettiin. Koirat laskettiin irti, ja isä lähti metsästämään. —