"Hän kuoli kuumetautiin pian sen jälkeen. Silloin näytti minusta siltä, kuin en enää milloinkaan voisi tulla iloiseksi, mutta taivaan Herra on auttanut."
Hän pani kätensä ristiin ja katsoi miettiväisenä eteensä.
"Vaimo parka, sinä olet kovia kärsinyt, mutta sinä tiedät myöskin, että
Jumala kärsimyksiä lähettää. Missä olet sen oppinut?"
"Luostarissa, rouva kuningatar. Sunnuntaisin tuli piispa sinne ja kertoi meille pyhästä raamatusta, Vapahtajastamme, joka kuoli meidän puolestamme. Silloin opin käsittämään, että kaikkien kristittyjen miesten ja vaimojen tie käy monen vaivan kautta. En kuitenkaan paljon sitä ajatellut, sillä olin nuori ja iloinen, ja kun minä mieheni kanssa asuin Lausannessa, unohdin suuren onneni vuoksi melkein Jumalanikin. Vasta myöhemmin, kun kärsimysten päivät tulivat, muistelin jälleen tuota kaikkea. Silloin minä hädässäni huusin Jumalaa, ja hän lohdutti minua, ja nyt minä tiedän, että ilman kärsimisiä emme pääse taivaan valtakuntaan."
Syvästi liikutettuna kuningatar kuunteli vaimon kertomusta. "Olet oppinut suuria asioita", sanoi hän, "koska tiedät, että Herra sinua rakastaa, vaikka hän joskus lähettää sinulle kärsimyksiä. Tämä on vaikea läksy, ja monelta kuluu pitkä aika ennenkuin hän sen oppii. Tunnetko evankeliumin kertomuksen miehestä, jolla oli luuvalon kuivettama käsi?"
Kuningattarella oli sisäinen tarve kertoa Vapahtajan elämästä, kun hän kävi katsomassa sairaita ja kärsiviä. Sen hän teki nytkin, lempeällä ja sydämiä voittavalla tavallaan. Hän kertoi kertomuksen toisensa perästä, joita sairas ja lapset mielenkiinnolla kuuntelivat, kunnes jo oli aika lähteä. Lempeästi Bertha sanoi jäähyväiset, luvaten illempana lähettää sairaalle lämpimän peiton hänen vuoteeseensa sekä polttopuita uunia varten; ja hiljaiset siunaukset seurasivat häntä.
Nyt he kulkivat jälleen ulkona vapaan taivaan alla. Tällä kertaa he eivät matkanneet metsän syrjää pitkin vievää tietä, vaan toista, joka johti Hohenthalin linnan ohitse. Siinä sijaitsi jylhä kivirakennus vuorenrinteellä, jolta oli näköala laakson yli. Hohenthalin herrat olivat rohkeita metsästäjiä ja urhoollisia sotureita. Nykyinen omistaja oli sodassa kuningas Rudolfin mukana, kuten enimmät muutkin maan herroista. Sillä aikaa linnojen rouvat palvelusväkineen toimivat kodeissaan, miten parahiten ymmärsivät. Mutta maa oli monin paikoin autiona, ja myöskin värttinä oli monen aatelisrouvan talossa joutilaana, vaikka asiat olivatkin paljon parantuneet, sitten kuin kuningatar Bertha oli tuonut uusia oivallisia tapoja mukanaan Schwabenista ja itse väsymättä käytti ahkeria käsiään. Hohenthalin rouva oli kuullut, mitä Giselalle oli tapahtunut ja miten kuningatar oli hänelle suosiotaan osottanut. Tämä tapaus oli herättänyt linnan rouvan ja hänen tyttäriensä kateutta ja kiihottanut heitäkin etsimään korkeasti kunnioitetun kuningattaren mielisuosiota. He rupesivat nyt myöskin käyttämään värttinätä, mutta heidän kätensä olivat kykenemättömät ja lanka tuli karkeata.
Kun Bertha ratsasti linnan ohi, istuivat linnan rouva ja hänen kolme tytärtänsä pihalla kehräämässä, sillä he olivat kuulleet kuningattaren lähenevän. Kunnioittavasti he nousivat paikoiltaan ja astuivat tervehtien kuningattaren luo. Ystävällisesti Bertha vastasi tervehdykseen ja seisahutti hevosensa.
"Kas, te kehräätte! Sehän ansaitsee kiitosta, jos olette ahkeria ja vähän näette vaivaa, niin lankanne varmaan pian tulee yhtä sileäksi ja hienoksi kuin paimentytön Giselan."
"Kuningatar, me kiitämme sinua lempeistä sanoistasi", sanoi linnan rouva. "Katso, minun tyttäreni ovat kilttejä ja ahkeria, mutta kehruu on raskasta työtä. Etkö tahdo antaa heille kehoitukseksi jotakin, kuten annoit Giselalle?"