Mökki oli pieni, ja olkikatto ulottui matalalle maata kohti. Murattiköynnös kiertyi hauskannäköisesti akkunan ja oven ympäri. Bertha rouvan komea vartalo ei mahtunut ovesta sisälle syvään kumartumatta. Heikossa päivänvalossa, joka tuvan ainoasta pienestä ikkunasta pilkisti, näki Bertha vasta vähitellen huoneen kehnon sisustuksen, sekä luuvalon vaivaaman naisen, joka makasi olkivuoteellaan. Olkien päälle oli mukavuudeksi levitetty lammasnahkaturkiksia.
"Jumala siunatkoon kuningatarta!" kuului lempeä ääni vuoteesta. Vaimo, joka sanat lausui, lepäsi puoleksi makaavassa, puoleksi nojaavassa asennossa.
"Olen pahoillani siitä, etten voi paremmalla tavalla ottaa vastaan näin korkeita ja arvokkaita vieraita", jatkoi hän, "mutta jäseneni eivät sitä salli, luuvalo pitää niin lujasti kiinni. Gisela, nosta jakkara kuningattarelle."
Kuningatar istui sairaan vuoteen ääreen ja katsoi syvästi sääliväisenä noita kalpeita kasvoja, joissa näkyi pitkien kärsimysten jäljet, ja laihoja käsiä, jotka vielä äskeisen kehruun jäljeltä pitelivät värttinää. Kuihtunut äiti oli terveen ja kukoistavan tyttärensä täydellinen vastakohta.
"Oletko kauankin ollut vuoteen omana, vaimo parka?" kysyi kuningatar.
"Kuusi vuotta, aina siitä asti, jolloin minä mieheni kanssa lähdin hunneja pakoon. Silloin oli talvi, ja me kuljimme kauan kodittomina. Lausannessa me asuimme. Kun hurskas piispa Boso murhattiin, täytyi meidän paeta, ja silloin tulimme tänne."
"Tunsitko sinä sen hurskaan piispan?"
"Tunsin. Minä olin luostarin palvelijattarena Lausannessa, kunnes Hannu minut nai. Hän kaitsi luostarin karjaa, ja apotti piti hänestä paljon. Se oli onnellinen aika. Mutta sinä tiedät, rouva kuningatar, miten sitten kävi. Luostarimme, kaupunkimme, kaikki hävitettiin."
Vaimon silmät täyttyivät kyynelistä, ja kuningatar nyökkäsi hänelle sanoen:
"Kerro vielä, miten sinun Hannullesi kävi?"