Usein Lothar lähti kuningattaren mukaan hyväntekeväisyyskäynneille kansan koteihin, ja kuningatar iloitsi sydämmessään, kun näki pojan silmissä sääliväisyyden kyyneleitä. Hän tunsi mielensä levolliseksi lapsensa tulevaisuuden suhteen, sillä Lotharissa oli hyviä edellytyksiä, valhe ja viekkaus oli hänestä kaukana. Kuningatarta hän kunnioitti kuten pyhimystä ja uskoi pikku morsiamelleen, ettei toista sellaista ihmistä löytynyt koko maan päältä. Sillä poika paran äiti oli ollut häijy nainen, eikä hän koskaan ollut saanut osakseen äidin rakkautta eikä äidin uskollista ohjausta.
Bertha rouva sulki hänet omien lastensa kera sekä rakastavaan sydämmeensä että esirukouksiinsa.
Pian tämä onnellinen aika kului loppuun ja tuli vierailun viimeinen päivä, jolloin kihlaus oli tapahtuva. Linnan kappelissa Lothar ja Adelheid juhlallisesti kihlattiin toisilleen. He allekirjoittivat lapsenkädellä sopimuksensa; sitte seurasivat vanhempien allekirjoitukset. Seuraavana aamuna Lothar ja hänen isänsä lähtivät, ja linnaan jääneitten ajatukset ja hyvät toivotukset saattoivat heitä.
Näin oli siis kuninkaantyttären tuleva kohtalo ihmisten nähden päätetty, ja hurskaan äidin rukoukset nousivat lakkaamatta näiden molempien kihlattujen lasten puolesta suuren taivaan Herran luo.
VIIDES LUKU
Taaskin vanhassa kodissa
Vuosia on vierinyt. Colombierissa on elämä hiljaisempaa kuin ennen, sillä lapsellinen nauru ja iloiset lastenäänet ovat vaienneet. Burkhard oleskelee St. Gallenin luostarissa, oppiaksensa siellä kaikkea mitä Kristuksen lauman paimenelta vaaditaan. Adelheid on sijoitettu Einsiedelniin, perehtyäksensä hurskaiden naisten ohjaamana kaikenmoisiin jaloihin taitoihin, lauluun, harpunsoittoon ja hienoihin käsitöihin, mutta ennen kaikkea latinan- ja italiankieleen. Bertha rouva jäi siis ihan yksin, ilman lapsiansa. Mutta sitä innokkaammin ja uskollisemmin hän nyt viisaudella ja lempeydellä hoiti maatansa. Mitä hän kymmenkunta vuotta sitten oli sanonut keskustellessaan vanhan Pietarin kanssa kuninkaallisessa maatalossa, oli nyt monessa kohden käynyt toteen. Silloinen autio ja viljelemätön maa oli nyt viiniköynnösten peittämänä, tai oli se muuttunut puutarhoiksi ja vihannesmaiksi. Talonpoikaistaloja oli noussut sinne tänne, ja kansa oli oppinut iloitsemaan maansa viljelemisestä ja työnsä tuloksista.
Monta kirkkoa ja kappelia oli rakennettu maan eri osiin. Hurskas kuningatar oli ne rakennuttanut, jotta kansa uskollisten paimenten avulla johdettaisiin iäisen sanan laitumille, kun kellot sunnuntaisin ja juhlapäivinä kutsuivat jumalanpalvelukseen. Monet naiset harjoittivat kehruuta, seuraten jalon kuningattaren esimerkkiä. Hän ruokki nälkäisiä, kävi katsomassa sairaita, lohdutteli surevia ja hallitsi rakastavan äidin tavalla maatansa, jossa häntä vielä tänä päivänä säilytetään siunatussa muistossa. —
Suuri ilo odotti Berthaa, kun hänen tyttärensä oli tuleva kotiin. Adelheid oli viettänyt kuukausimääriä Uffnaun saaressa [Uffnau on saari Zürichin järvessä], isoäitinsä Regulindan, Einsiedelnin luostarin perustajan ja suojelijattaren linnassa. Einsiedelnistä oli Regulinda jo aikoja sitte muuttanut saarilinnaansa, ja iloitsi saadessaan olla yhdessä rakkaan lapsenlapsensa kanssa. Mutta Adelheidin oloaika Uffnaussa oli nyt kulunut loppuun, ja Bertha odotteli äidillisellä huolella ja toivolla nuorta tytärtänsä. Kammariherra Dietrich oli komean joukon saattamana ratsastanut noutamaan kuninkaantytärtä kotiin.
Tämä oli ihanimpia päiviä Berthan monivaiheisessa elämässä, kun hän pitkien vuosien erossa olon perästä jälleen sai sulkea rakkaan tyttärensä syliinsä. Sydämmellisesti he syleilivät toisiansa, ja ilon kyyneleitä kimalteli heidän silmissään. Adelheidistä oli muodostunut suloinen, kukoistava neito. Kuninkaallinen ja samalla hempeä oli hänen olentonsa, harvinaisen ihana hänen muotonsa, sielukkaat ja kuitenkin lapsellisen iloiset olivat hänen tummat silmänsä, lempeä ja ihastuttava hän oli, ja sydämmiä voittavalla herttaisuudella hän kaikkia kohteli. Hän oli kasvanut viisaudessa, mutta ei ainoastaan maallisessa, vaan myöskin hengellisessä viisaudessa. Sydämmessään iloiten äiti sen havaitsi. Suuri oli riemu myöskin palvelusväen kesken, joka oli hänet tuntenut pienestä pitäen ja rakastanut häntä. Innokkaasti he kaikki tunkeilivat lähelle saadaksensa sanoa kuninkaantyttärelle tervetuliaiset ja tuodakseen hänelle lahjoja. Hän seurusteli nyt yhtä vapaasti ja luonnollisesti heidän kanssaan kuin ennen lapsuutensa päivinä, ikäänkuin he olisivat olleet hyviä, vanhoja ystäviä. Jokaiselle hänellä oli pieni lahja, ja mikä vielä parempi, iloinen, ystävällinen sana.